Vedeksi sinäkin olet tuleva

Kirje vanhemmilleni

Hei äiti ja isä! Tässä Hanna kirjoittaa teille nyt viimeistä kirjettä vähään aikaan. Olen lähdössä pitkälle matkalle, joten halusin lähettää teille vielä yhden kirjeen ennen sitä.

Kuten varmasti tiedätte, viimeiset vuodet ovat olleet minulle erittäin raskaita. Rakkaan tyttäreni, Allin, hukkuminen on vienyt kaikki voimani ja poloinen sydämeni on kokenut suurimpia suruja, mitä se varmasti koskaan tulee kokemaan. Nyt kun tarkemmin mietin, en koskaan kertonut sen tarkemmin miten se oikeastaan tapahtui. Olin silloin aivan liian poissa tolaltani kertoakseni tapahtuneesta, mutta nyt kun vielä pystyn, haluan myös teidänkin tietävän mitä silloin tapahtui. Olimme sinä päivänä mieheni Augustin kanssa käymässä torilla ostamassa hiukan parempaa ruokaa tulevaa syysateriaamme varten. Lisäksi tarkoituksemme oli käydä ihastelemassa kosken laskua, mikäli vain siihen jäisi aikaa toriostosten jälkeen. Myös pienokaisemme Alli oli silloin mukana kantokorissaan. Saimme kerättyä kasaan oikein kattavan aterian ainekset ja vieläpä kohtalaiseen hintaan, kun lähdimme kiiruhtamaan kohti pian alkavaa koskinäytöstä.

Ennätimme juuri ja juuri sillalle ennen näytöksen alkua ja työnnyimme ihmisjoukon lävitse nähdäksemme paremmin kosken kauniasti kohisevat kuohut. Silloin se tapahtui. Olin juuri päässyt hyvälle näköalapaikalle ja aloin laskea ostoksiani alas, kun aivan yllättäen joku vieressänikin halusi nähdä kosken vielä paremmin ja vahingossa työntäisi minua kyynärpäällään. Minä huonossa asennossa ostosten kanssa horjahdin ja otin vaistonomaisesti tukea sillan kaiteesta. Tämän seurauksena ostokseni putosivat maahan ja samalla, sillä samalla hetkellä myös huomioni herkesi hetkeksi ja otteeni Allin kantokorista lipesi. Tämän johdosta poloinen lapseni syöksyi suoraan kosken raivoaviin aaltoihin. Tajusin heti, että olin tehnyt virheen, eikä mikään, ei mikään tässä maailmassa voisi sitä enää korjata. Jäin vain tuijottamaan järkytyksen murtamana, kun pienokaiseni katosi hetkessä kuohujen alle. Lopulta romahdin ja itkin, itkin niin paljon etten voi sitä sanoin kuvata.

Allia yritettiin kyllä etsiä. Monet ystävälliset vapaaehtoiset haravoivat kosken uomaa ja sen päädyssä sijaitsevaa järveä, mutta häntä ei löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Ei sillä, että hän olisi mitenkään voinut olla enöö elossa ehei, vain kalman kylmä pieni ruumis, joka voitaisiin enää saattaa maan lepoon. Mutta nyt sitäkään ei voitu enää tehdä ja pieni Allimme jäisi ikuisiksi ajoiksi unohduksiin aaltojen alle. 

Myöskään August ei ottanut menetystä helpolla, ei tietenkään, sillä olihan kyseessä hänenkin esikoisensa. Hän sätti minua huolimattomuudesta ja väitti minua kiihkeimmillään jopa lapsensurmaajaksi. Sättimiseni jatkui monia kuukaisia ja Augustin viinan käyttö vain kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta hän päätti viimein hakea avioeroa ja oikeudenkäyntikös siitä seurasi. Se oli aivan kauheaa. Monien kuukausien ajan väittelyä kohtalostani ja mitä ikinä yritinkään itse oikeuden edessä lausua, ei minua siellä haluttu kuulla. Miksipä haluttaisiin, olinhan minä äiti, joka oli aiheuttanut oman lapsensa kuoleman. Lopulta sekin kidutus viimein päättyi ja avioero myönnettiin. Menetin siinä itse lähes kaiken. Taloni, omaisuuteni, rahani ja jopa viimeisen jäljellä olevan kunniani hippuset. Jäin aivan täysin puille paljaille.

Toimin hetken aikaa kiertolaisena, mutta eihän minua huolittu millekään tilalle, ei sellaisen oikeudenkäynnin jälkeen. Kaikki kylällä tunsivat minut ja pitivät minua murhaajana. Sain kuitenkin juuri ja juuri sen, mitä selviämiseeni tarvitson. Lopulta päätin matkustaa toiseen kylään, sillä en voinut jäädä tänne. Oma yhteisöni oli hylännyt minut. Lähdin kaukaisempaan tuntemaan kylään, jossa kukaan ei varmasti tuntisi minua. Siellä pystyin aloittamaan uuden elämän, eikä kukaan tietäisi menneisyydestäni. Sain hyvin töitä piikana ja jopa pysyvän yösijan itselleni erään ystävällisen tilallisen ladosta. Minulla ei kuitenkaan ollut suuntaa elämälläni, vain töitä töitä ja töitä. Lisäksi kaikki tämä maisema, se oli uutta kyllä, mutta muistutti aivan liikaa kotiseutuani nostaen pintaan monia ikäviä muistoja. Silloin päätin, että minun oli lähdettävä vielä kauemmas, kauas pois täysin menneisyyteni ulottumattomiin.

Aloin säästää rahaa, söin niin vähän kuin vain suinkin voin ja ahkeroin kovasti saadakseni ylimääräistä päivärahaa työstäni. Kuulin kylän kauppiaan tyttäreltä, jonka kanssa olimme ystävystyneet, että monet uutta elämää halajavat ovat lähteneet kauas länteen, Ameriikkaan. Hän kertoi paljon kuulemiaan tarinoita tuosta kauniista uudesta maasta. Siellä kaikki voisivat elää tasa-arvoisena, sekä nousta yhteisönsä korkeimpaan luokkaan työskentelemällä ahkerasti sukupuolesta tai taustastaan huolimatta. Päätimme tämän ystäväni Hildan kanssa lähteä yhdessä tuonne ihmeiden maahan aloittamaan uuden elämän, kunhan vain saisimme tarpeeksi rahaa matkalippuihin.

Viimein se päivä koitti. Olimme kovalla työllämme keränneet viimein tarpeeksi rahaa matkustuslippuihimme laivan ruumakerroksessa. Laiva oli kuulemma upea, aivan upouusi, eivätkä ruumalippumme haittanneet ollenkaan sellaisen uljaan merenkyntäjän kyydissä. Lisäksi tärkeintä meille oli kuitenkin määränpää. Lähdemme matkaan seuraavana aamuna. Matkustamme ensin rataskyydillä isoon satamaan, josta ensin pienempi laiva lähtisi kuljettamaan meitä kohti ensimmäistä välipysäkkiämme Enklannissa ja sieltä jatkaisimme uudella laivalla kohti Ameriikkaa. Olen aivan innosta pirkeänä ja valmiina aloittamaan uuden elämäni jättäen kaikki murheeni taakse.

Sinä yönä kuitenkin, näin oudon unen. Joka puolella oli pimeää, mutta näin ympärilläni aavemaisesti lipuvia laineita ja korkealla yläpuolellani näin kuohuntaa. Näin kaloja, rapuja ja levää, sekä sakean kallioisen merenpohjan, jonka päällä seisoin aivan ymmälläni tästä kaikesta. Luulin hukkuvani, mutta niin ei käynytkään. Pystyin vain seisomaan siinä hiljalleen lipuvien tummien aaltojen keskellä. Silloin näin sen, se oli Alli, pieni tyttäreni lipui lainehtivien aaltojen mukana suoraan minua kohti. Se ei ollut kuitenkaan mikään kaunis jälleennäkeminen, se näky oli suorastaan kammottava. Näin tyttäreni harmaat elottomat kasvot pilkistävän kantokorinsa sisältä ja värittömien silmien tuijottavan suoraan minua kohti. Se lähestyi minua, enkä pystynyt liikkumaan tai huutamaan, vaikka kuinka mieleni niin halajasi. Lopulta se tuli aivan kasvojeni eteen ja katsoi minua suoraan sieluuni sillä elottomalla katseellaan. Sitten tyttöni avasi suunsa hitaasti ja lausui minulle rahisevalla pienellä äänellä seuraavasti: "Äiti, älä pelkää. Pian sinun ei tarvitse enää kokea sydänsuruja ja itkeä öisin minun perääni. Pian me tulemme olemaan taas yhdessä. Vedeksi minä olen tullut ja vedeksi sinäkin olet tuleva."

Tänä aamuna heräsin läpimärkänä hiestä, se oli varmasti kammottavin uni, jonka olin koskaan nähnyt. Olen juuri tekemässä lähtöä, mutta tuo uni jäi niin vaivaamaan minua, että minun oli pakko kirjoittaa myös siitä tähän kirjeeseeni. Tämä auttoi hiukan selkeyttämään ajatuksiani, sehän oli loppujen lopuksi vain uni. Olen juuri lähdössä ja Hilda on jo ulkona odottamassa minua. Aion toimittaa tämän kirjeen postiin lähtiessäni, joten en odota teiltä vastausta takaisin. Toivottavasti te olette voineet hyvin ja tämä kirje löytää perille. Seuraavan kerran, kun kuulette minusta olen saapunut Ameriikkaan. Mutta minun on nyt mentävä, jotta ehdimme Enklantiin ennen laivamme lähtöä. Hilda kertoi sen nimen olevan muistaakseni Titanik tai jokin sellainen. Kuulemma kyseessä on myös sen aluksen ihan ensimmäinen neitsytmatka!

Rakastan teitä kovasti!

Terveisin tyttärenne Hanna, 12.Huhtikuuta 1912.