Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

2.

- Oletko sinä Arbush jo miettinyt vaimoa? Raven kysyi yllättäen, kun he astelivat kallioihin louhitun linnan itäisellä sivustalla pitkin keittiöpuutarhan kapeaa hiekkatietä. Ravenin äänessä oli naurua. Arbush kurtisti kulmiaan.

- En tarvitse vaimoa. Hän sihahti.

- Mutta jokainen mies tarvitsee naisen. Kyllä sinun iässäsi jo tulisi tietää se. Raven kiusasi häntä. Sellainen hän oli. Iski veljensä heikkoihin kohtiin ja sai tämän nolostumaan. Arbush pysyi tällä kertaa rauhallisena. Kirjan löytyminen oli tehnyt hänestä seesteisen. Raven voisi sanoa mitä vain. Sillä ei olisi väliä. Lopulta hän olisi se joka vetäisi pisimmän korren. Ravenin aika kävi vähiin ja jokaisella sanallaan hän kirjoitti kohtaloaan. Ajatus sai Arbushin hymyilemään. Raven katsoi häntä tummilla silmillään hieman hämmentyneenä. Hän oli odottanut toista reaktiota. Laventelipensaat hiedän vierellään tuoksuivat voimakkaana. Hyönteisten surina täytti ilman, kun ne lensivät puutarhan kukasta kukkaan mettä etsien. Aurinko kimmelsi niiden siivistä. Pohjoisen kesä oli lyhyt, mutta täynnä elämää. Se kuhisi heidän ympärillään. Sotilaskylästa kuului ihmisten ääniä. Hevostallien lannanhaju lehahti heidän nenäänsä, kun tuuli kävi nummien suunnalta. Jossakin kiekui kukko ja sen ääntä seurasi lehmän laiska ammunta. Sepän pajalla sotilaskylässä seppä takoi jotakin. Alasimen kirkas ääni hakkasi samaa tahtia Arbushin sydämen kanssa. Raven käänsi katseensa veljensä kultaisista silmistä ja katsoi kohti paikkaa, jossa keittiöpuutarha loppui. Hän näki liikettä vanhojen kultapajujen alla. Siellä itäistä muuria vasten nousi kivinen mökki ja mökin kuistilla seisoi kaksi ihmistä. Arbushkin käänsi katseensa heihin. Rose noita ja Storm puhuivat jostakin kuistin varjossa. Rose piteli ovea auki. Nojasi siihen ja katseli itseään paljon pidempää sotilasta kuunnellen tätä huolestunut ilme mitäänsanomattomilla kasvoillaan.

- Stormin äiti on sairas. Raven sanoi. Hän tiesi kaiken sotilaistaan ja hiedän perheistään. Oikeasti välitti heistä. Se oli naurettavaa. Raven oli sentään tuleva kuningas. Sotilaat vain uhrattavia sätkynykkeja kuninkaan käsissä. Rose taputti Stormia kädelle. Hellä ele. Kannustava. Storm painoi päänsä. Tummat hiukset valuivat korvan takaa poskelle. Arbush ei nähnyt nuoren miehen ilmettä enää.

- Miksi tuo noita saa asua täällä? Arbush sylkäisi sanat suustaan. Hän katsoi inhoten Rosea, joka katseli Stormin perään, kun tämä harppoi polkua pihan poikki kohti kivistä alttaria ja sen takana alkavaa kivistä rakennettujen talojen kylää.

- Rose auttaa monia. Hän on kelpo noita. Raven sanoi ja heilautti kättään noidalle, joka oli huomannut heidät. Hän lähti kulkemaan hiekkaista polkua kohti Rosen mökkiä. Rose asteli nurmelle vastaan. Hänen jaloissaan ei ollut kenkiä. Arbush näki likaiset varpaat harmaan hameen helman alta.

- Sen olisi pitänyt kuolla kylänsä mukana. Arbush mutisi.

- Pikkuveli kuuntele itseäsi. Kuulostat julmalta! Raven naurahti, mutta hänen silmänsä jotka vilkaisivat Arbushta olivat totiset, ehkä hieman pelokkaatkin.

- Arvon prinssit. Rose sanoi kohteliaasti ja niiasi, kuin mikäkin hovityttö. Arbush ei sanonut sanaakaan noidalle, jonka vihreissä silmissä oli utelias ja tarkka katse. Arbush ei arvostanut naisia, eikä varsinkaan surkeita noidaksi itseään kutsuvia mitättömyyksiä. Rosen voimat eivät olleet valtaisat. Hän oli Arbusta kymmenen vuotta vanhempi ja silti taika hänessä oli heikkoa. Rose pystyi juuri ja juuri valmistamaan rohtoja sotilaille ja parantamaan heidän pienet haavansa, mutta mihinkään todelliseen, mihinkään suureen ja merkittävään ruma isonenäinen noita-akka ei pystynyt. Hänen veressään virtaava taika oli likaista ja laihaa. Oli häpeäksi kutsua häntä noidaksi.

- Rose miten olet voinut? Raven kysyi kohteliaasti kädet selkänsä takana katsellen Rosea ruskeat silmät veikeästi tuikkien.

- Hyvin kiitos kysymästä. Rose hymyili.