Unohdetut

17. luku - Jesse

"Ehkä meidän pitää mennä katsomaan", Jesse muisteli sanoneensa Noahille, joka oli nyökännyt vastaukseksi.

"Bryan ja Jesse, tulkaa te mukaani. Muut odottavat tässä. Allison, kävisitkö hakemassa loput ylhäältä? Haluan kaikki koolle ja luvun myös."

Allisonin lähdettyä nilkuttamaan majojen suuntaan Noah puolestaan oli lähtenyt harppomaan kohti Kuoleman aukiota Bryan ja Jesse kannoillaan.

"Toivottavasti tämä ei ole mikään ansa", Bryan oli mutissut heidän kävellessään suurten puiden alla, jotka auringon paisteessa näyttivät aina sangen harmittomalta. Yön tullen metsä kuitenkin heräsi.

"Antaa tulla vain. Olen valmis", Jesse oli tuuminut. Vihdoinkin jotain tapahtuu. Viime päivien painostava tunnelma oli lähestulkoon tehnyt hänet hulluksi.

"Mitä helvettiä?" Noahin huudahdus oli kiirinyt samassa pitkin metsää. Hän oli ehtinyt ennen Jesseä ja Bryania Kuoleman aukiolle ja pysähtynyt niille sijoilleen siten, että Jesse lähes törmäsi häneen kiiruhtaessaan viimeiset askeleet päästäkseen näkemään aukion.

Näky oli ollut kummallinen. Jesse ei ollut vielä toistaiseksi joutunut todistamaan yhtäkään teloitusta, mutta siitä huolimatta hän tiesi miltä Kuoleman aukiolla yleensä näytti. Nyt kaikki oli kuitenkin muuttunut. Aukiolla sijaitseva puinen ja korkea teloituslava oli kadonnut, ja sen korvasivat kolme tummapuista, pahaenteisen näköistä koroketta, joista jokaisen päällä roikkui hirttosilmukka.

"Niitä on kolme", Noah oli sanonut ottaen askeleen lähemmäs lavoja. "Mistä lähtien he ovat hirttäneet meitä? Ja miksi köysiä on kolme?"

"Ohjelmassa taitaa seuraavaksi olla luvassa kimppateloitus", Jesse oli virnistänyt ilottomasti ja astunut niin ikään lähemmäs lavoja. Hän muisti kuinka oli mennyt keskimmäisen lavan luokse, kiivennyt sen päälle ja koskettanut sitten karheaa hirttoköyttä. "Mitä muutakaan tämä voi tarkoittaa?"

"Voi vittu", Bryan oli sanonut näyttäen siltä kuin voisi pahoin.

"Oletko kunnossa?" Noah oli kysynyt huolissaan maahan kyykistyneeltä Bryanilta, joka oli haudannut kasvonsa käsiinsä.

"En kestä tätä enää", Bryan oli sanonut ja purskahtanut sitten lohduttomaan itkuun. Asian olisi varmaan pitänyt järkyttää Jesseä niin kuin se näytti järkyttävän Noahia, sillä Bryan vaikutti aina kaikin puolin vahvalta. Nähdessään tämän itkevän Jesse oli kuitenkin tuntenut olonsa ainoastaan täysin turraksi.

"Mitä nyt tehdään?" hän oli kysynyt katsoen Noahia, joka pysyi pitkään vaiti tuijottaen yhtä köysistä täysin ilmeettömänä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua poika oli kohauttanut harteitaan.

"Ei ole hirveästi vaihtoehtoja. Emme voi muuta kuin odottaa."

Jesse oli nyökännyt hitaasti. "Odottaa ja katsoa kenen kohdalle arpa osuu."

Sellainen tämä päivä oli ollut, ja päivän tapahtumat pyörivät Jessen päässä  katkeamattomana nauhana vielä yömyöhään hänen maatessaan valveilla sängyssään. Hän tunsi olonsa levottomaksi.

Jesse jakoi majan Noahin ja Bryanin kanssa, mutta hän oli saanut majasta oman huoneen ja oli asiasta kiitollinen. Hän tuskin olisi jaksanut toiveikkaita puheita asioiden järjestymisestä jokaisen päivän aluksi ja päätteeksi, sillä hän ei itse enää uskonut niihin.

Majan äänieristykset eivät olleet mainittavat, joten Jesse kuuli selvästi kun rakennuksen ovi avattiin. Hän tiesi tulijan olevan Noah, joka oli varmasti livahtanut Alexandran luota. Noilla kahdella oli kummallinen suhde. Kenellekään ei tainnut olla mitään epäselvää sen suhteen mitä Noah ja Alexandra yön tunteina keskenään puuhailivat, mutta päiväsaikaan parivaljakko käyttäytyi kuin eivät olisi tunteneet toisiaan. Tuskinpa he itsekään tietävät mitä toisiltaan haluavat, Jesse ajatteli. Toivottavasti kyse ei ollut mistään vuosisadan rakkaustarinasta. Tällaisessa paikassa ei kannattanut rakastua.