Kuoleman oppipoika

16. luku

Yritin pitkittää aikaa, jolloin saisimme aloitettua elokuvan. Keksin käydä kaupassa hakemassa herkkuja. Leikittää Donnaa. Aate halasi minua ylpeästi annettuani Donnalle herkkuja, vaikka sydämeni oli hakannut hulluna kuvitellessani Donnan haukkaavan käteni irti. Olin istunut vessassa niin kauan, että Aate epäili ruokamyrkytystä.

Kello oli kymmenen kun tekosyyni loppuivat ja päädyimme katsomaan elokuvaa, jonka toivoin olevan Aateesta tarpeeksi tylsä. Lysähdimme sängylle herkkujen kanssa. Elokuva todellakin oli tylsä ja minun oli vaikea kestää hereillä. Haukottelin ankarasti ja toivoin Aateen edes hiukan väsyvän, mutta hänen silmänsä tuijottivat kirkkaasti ruutua. Tämä ei toiminut. Keskity leffaan.

Seuraava ajatukseni oli, että heräsin pilkkopimeässä. Kirosin hiljaa mielessäni. Olin nukahtanut. Paljon kello oli? Missä Aate oli?

Sitten tajusin tuhinan kuuluvan vierestäni. Aate krohisi vieressäni, mutisten äänekkäästi. Olinko herännyt siihen? Tietokone oli sammunut ja sipsikulho kaatunut. Vedin syvään henkeä. Tämä voisi vielä onnistua. Onneksi olin vaatinut saada olla huoneen puolella, joten minun ei tarvinnut kavuta Aateen yli. Ravistin häntä varovasti. Hän ei herännyt, hyvä. Kaivoin viikatteen taskustani ja suurensin sen normikokoon.

Otin pöydältä tuoreimman kuvan Aateen isästä, eli kuvan Berliinistä. Hän ei todennäköisesti näyttäisi enää samalta, mutta sen oli kelvattava. Tiesin, että minun oli kuviteltava hänen kasvonsa, mutta kaikki muu oli hataraa. Olinko oikeasti tekemässä tämän? En ollut itse koskaan tehnyt näin suurta hyppyä. Ainoastaan kaupungista toiseen. Mutta miten erilaista maasta toiseen voisi olla? Tekniikka oli sama.

Pidin Aateen isän kasvot tiukasti mielessäni, kun kuvittelin portin eteeni, mahdollisimman lähelle sänkyä. Oli vaikea pitää kasvojen yksityiskohdista kiinni. Miten pitkään minun kuului ajatella häntä? Aina portin muodostumiseen asti? Pimeys ja energia yhdistyivät ja suunnistivat porttiriimulle. Portti ilmestyi eteeni kuten niin monta kertaa ennenkin, mutta se, oliko toisella puolella sitä mitä halusin...

Pudistelin tiukasti päätäni. Oli. Oli pakko olla. Pyöräytin Aateen sängyn reunalle ja vedin syvään henkeä. Hänet oli saatava portista läpi. Oli helpompi uskotella hänelle Saksassa ollessamme kaiken olevan unta kuin hänen omassa huoneessaan. Asetin käteni varovasti hänen käsivarsiensa alle ja vedin lujasti. Hän painoi enemmän kuin odotin. Syvä henkäys. Veto. Aateen jalat kolahtivat lattiaan ja menetin tasapainoni. Kaaduin Aate päälläni portista läpi ja kohtasin kylmän betonin.

Kipu lävisti pääni. Kaikki oli sumeaa. Kuului ääniä. Paino päälläni. Pitelin päätäni kuin se voisi saada kivun hellittämään. Halusin oksentaa.

"F-friia?" kuului heikko, uninen ääni jostain yläpuoleltani. "Friia? Oletko kunnossa?" Hahmo yläpuolellani oli epätarkka, mutta tiesin sen olevan Aaten.

"Missä olemme?" kysyin heikosti. Olinko onnistunut? Olimmeko Saksassa?

"E-en tiedä", Aate sanoi heikosti. "Näyttää... sairaalahuoneelta? Missä me olemme? Mitä tapahtui?"

Viimein maailma kirkastui ympärilläni ja enin pääkipu tyyntyi inhottavaksi tykytykseksi. Olin onnistunut. Aate auttoi minut ylös. Maailma keikkui hiukan. Kuinka pahasti olin lyönyt pääni?

"Autan sinut istumaan", Aate sanoi tiukasti, mutta pudistelin päätäni mikä oli virhe. Kipu iski tiukasti uudelleen.

"O-odota. Katsotaan kenen huoneessa olemme." Huoneessa oli kaksi sänkyä, joista toinen oli tyhjä. Ihoni nousi kananlihalle, sillä huone oli yllättävän viileä ja minulla oli päälläni vain vanha harmaa t-paitani ja ohuet housut, sillä Aateen huone oli aina tukahduttavan kuuma.

"Mitä?"

Vedin hänet mukanani sängyn vierelle. Aate jähmettyi tajutessaan kuka sängyssä makasi. Letkuissa, raskaasti hengittäen.