Lumo

Luku 20: Alku

"Sinä et tiedä siitä mitään."

"Mistä?" Illusian ääni kohoaa täyttämään tilan. Sigrid miltei unohtaa heidän seisovan keskellä yötä, alituisessa vaarassa. "Siitä, kun oma sisarus ei tunnu jättävän rauhaan, vaikka on haudattu ja poissa? Vai siitä, kun pelkää mennä eteenpäin? Kun ei tiedä, rakastaako vai vihaako? Kun ei tiedä, voiko enää koskaan oppia elämään?"

Illusian hengitys käy raskaaksi. Vapina leviää koko kehoon.

"Minä tiedän enemmän kuin uskotkaan. Olen haudannut muutakin kuin veljeni."

"Sinun veljesi ei ollut kuten Lovisa. Hän ei koskaan käsitellyt voimia. Et joutunut jäämään hänelle toiseksi."

"Sinun sisaresi oli kuin aurinko. Sinä olet katkera." Uusi läimäytys poskelle. Raivo kohoaa Sigridin kurkkuun, miltei tukehduttaa hänet.

"Mutta älä ymmärrä minua väärin", Illusia jatkaa. "Minä ymmärrän sinua. Minäkin elän veljeni muiston kanssa joka ikinen päivä."

"Sinä et tiedä mitään minun ja Lovisan väleistä, et mitään."

"Onko sinun todella noin vaikeaa ottaa vastaan myötätuntoani? En jaa sitä kenelle tahansa."

Illusian hengitys tasaantuu hiljalleen, mutta Sigrid tunnistaa yhä kohoavan nuotin tämän puheessa. Hänen oma raivonsakaan ei ole lieventynyt, se laskeutuu hiljalleen kurkusta vatsanpohjaan ja mädättää kaiken matkallaan.

"Minä rakastin sinun siskoasi", Illusia sanoo ääni surusta sinisenä. Sigrid jähmettyy aivan kuten nähdessään Yvonnen katoavan portin toiselle puolen. "Rakastin häntä enemmän kuin elämää, ja minä tiedän, että hän rakasti pikkusiskoaan enemmän kuin olisi koskaan voinut rakastaa minua. Älä koskaan anna itsesi unohtaa sitä. Lovisa olisi tehnyt sinun eteesi mitä tahansa ja sinä kiität häntä kulkemalla katkerana hänen varjossaan. Olet itse luonut varjosi."

Sanat uppoavat hiljalleen Sigridin tajuntaan. Laulava sisko, auringon läikät ikkunaverhoissa, kädet palmikoilla. Ei ollut hetkeäkään, jolloin Lovisa olisi lakannut hymyilemästä hänelle. Hän ei enää muista, milloin lakkasi nauttimasta sisarensa hymyn säkenöinnistä.

Yksinäinen kyynel valuu Sigridin poskelle. Hän ei pyyhi sitä pois, vaikka tahtoisi.

"Minä tiedän sen", Sigrid sanoo hiljaa. "Tiedän sen." Sigrid kumartuu haudan äärelle, ihmettelee hiljaisena pysyvää metsää. Kenties hersikin tuntee hänen sisimpänsä, sallii hänen rahoittua itsensä äärelle.

"Olen pahoillani, etten koskaan kykene antamaan sisarelleni anteeksi sitä, että hän kehtasi rakastaa minua siitä huolimatta, etten pystynyt hengittämään hänen lähellään. Hän tukahdutti minut, enkä voi antaa sitä anteeksi." Sigrid vetää syvään henkeä pysyäkseen vielä kehossaan. "Itselleni. Yksinomaan itselleni."

Sigrid tuntee kuinka Illusia laskeutuu kylmälle maalle hänen vierelleen.

"Minä uskon tietäväni, mitä teit portin lähettyvillä. Sinä näit Yvonnen, eikö vain?"

Sigrid nyökkää, ilma tuntuu kylmältä hänen keuhkoissaan, hän pakottaa itsensä hengittämään. Sisään, ulos, elämä on yhä kiinni hänessä.

"Näin. Sitten sinä tulit." Pieni tauko, perhosen siiven räpäytyksen mittainen. "Kuinka se liittyy Lovisaan? Ja... minuun?" Sigrid tietää kaiken liittyvän kaikkeen, seitit ovat punoutuneet yhdeksi tiukaksi kudokseksi, jossa perhonen räpiköi, yrittää löytää tietä takaisin edhaan.

"Yvonne ei juuri poikkea sinusta", Illusia sanoo hiljaa. "Olen miettinyt häntä paljon Lovisan kuoltua. Tiedän, että hän käy silloin tällöin portin toisella puolella, hän ei tee sitä erityisen piilossa."