iltahämärä

luku 1 - alaraajarajoitteinen Kuu

"Mitä vittua me nyt tehdään?" Närhi huusi toiselta puolelta. Tyttö mulkoili Kuuta syyttävästi ja pyyhkäisi sinisen hiussuortuvan kasvoiltaan.

"Turpa kiinni Närhi, ei se jalkaansa tahallaan telonut", Lokki tuhahti. Normaalisti aina yhtä aurinkoinen poika näytti aidosti ärsyyntyneeltä, kun oli kyse Kuusta.

Kuu taas näytti keskisormea Närhelle, joka nauro.

"No miten me saadaan sut yli?" mä kysyin. Kuu kohautti olkiaan avuttoman näköisenä.

"Hitto. Odota siinä."

Kuu jäi ehkä vähän hämmentyneenä seisomaan paikoilleen varoen laskemasta painoa kipeälle jalalle.

"Ja minne sä olet menossa?" Lokki huusi toiselta katolta.

"Etin jotain mistä vois tehdä vaikka... sillan tai jotain", mä vastasin, kääntymättä.

"Luuletsä et siellä katolla vaan sattuu olemaan joku silta odottamassa, et kipeästi apua tarvitseva teiniporukka löytää sen?" Lokki kuulu kysyvän huvittuneena.

"Herra on hyvä ja keksii jotain parempaa", mä älähdin kiepahtaen ympäri ja nostin keskisormeni pystyyn toisella katolla odottelevaa joukkoa kohti.

Lokki näytti kieltä takaisin. Nuorisossa on tulevaisuus, vai miten se meni.

Mä käännyin uudelleen ympäri ja kävelin kattoa pitkin kauemmas hengitystäni tasaten. Etsin katseellani... no, jotain. Sitä kyseistä jotain ei kuitenkaan oikein näkynyt. Mikä yllätys.

"Helvetti..." mä mumisin.

Vilkasin taakseni ja Kuu oli vajonnut istuma-asentoon. Mieleen tuli, että pojan vamma ois ehkä kannattanut tarkistaa. Jollain oli pakko olla ensiapulaukku repussa. Jätkä saattais vaikka vuotaa kuiviin. Okei, ehkei ihan, mutta -
Olin törmätä savupiippuun ja hyppäsin äkkiä sivulle. Kummallista kerrassaan, kun nykyaikana savupiiputkin käy kimppuun.

Koko katto näytti erittäin autiolta, joten mun oli pakko kääntyä takaisin ja myöntää itselleni, että Lokki oli ollut oikeassa ja koko idea sillaksi kelpaavan materiaalin löytämisestä katolta oli harvinaisen kummallinen.

Siispä hölkkäsin takaisin Kuun luo ja polvistuin sen viereen maahan.
"Selviitsä?"

Kuu nyökkäs. "Ehkä mä hengissä säilyn."

"Nosta lahjetta", mä komensin. Nyt maastokuviota nimittäin täplitti pari veritahraa.

Kuu kääri varovasti housunlahkeen ylös polveensa asti ja alta paljastui ehkä kymmenisen senttiä pitkä repaleinen haava, josta luonnollisesti tihkui verta. Kuu irvisti ja käänsi katseensa sivuun. Mä vilkasin ensin sen kalpeita kasvoja ja sitten toiselle katolle, jossa muut edelleen päivysti.

"Onks kellään ensiapulaukkua?"

Oli kirjoittamaton sääntö meidän kesken, että jollakin oli aina oltava edes jonkinlainen ensiapupakkaus mukana. Jos edellinen kului loppuun tai mystisesti katosi, seuraavalla metsästysretkellä - kuten me välillä ryöstöreissuja puolivitsillä kutsuttiin - oli ensi tilassa hankittava uus.

Vastapäisellä katolla Haukka heitti repun selästään ja ryhty etsimään ensiapupakkausta. Samaan aikaan Ametisti rojahti istumaan kantamustensa kanssa ja Ruusunen ja Närhi jostain tuntemattomasta syystä heitteli toisiaan pikkukivillä.

Mä vääntäydyin seisomaan katse reppuaan kaivavassa Haukassa. Se löysi vihreän pakkauksen repustaan ja heitti sen varmoin ottein mua kohti. Mä otin askelen taaksepäin, nappasin hiukan kömpelön kopin ja polvistuin uudelleen Kuun viereen.
Avasin ensiapupakkauksen ja kaivoin sen syvyyksistä pienen pullon desinfiointiainetta sekä pumpulitupon. Kaadoin pumpuliin desinfiointiainetta ja painoin sen haavalle. Kuu kavahti.