Kuningas ja ruusu

Luku 14: Musta joutsen

Tähdistö kohoaa suoraan yläpuolella, on kuin he olisivat matkalla suoraan tähtiin. Niiden kylmä valo ei ole koskaan ollut lähempänä, ei koskaan aiemmin puhunut samaa kieltä kuin he. Lyran valkeat hiukset heiluvat virran mukana, naisen katse on avoin, tähdet heijastuvat siitä. Ingon ei kykene irrottamaan silmiään kaikesta siitä.

"Minä riitelin veljeni kanssa ennen kuin me palasimme takaisin yläilmoihin", Lyra sanoo hiljaa. "Hän on ainoa ihminen, joka minulla on jäljellä niistä ajoista. Me olimme aina kaksin."

Ingon osaa vain nyökätä.

"En osaa pyytää anteeksi. En koskaan. Ehkä minun pitäisi opetella."

"Miksi te riitelitte?" Ingon kysyy ilman, että tietää, saako niin tehdä.

Lyra kallistaa päätään kuin ei enää muistaisi.

Hiljaisuus. Miehistö tekee työtään, kukaan ei kiipeä ylös heidän kanssaan. Vaimeita ääniä, tuuli vie suurimman osan niistä mennessään.

"Minussa on paljon irrallista vihaa, Ingon. Se ei ole lainkaan kiinni minussa. Se vain tulee."

Ingon tuijottaa naista suu auki.

"Se on jäänne niistä ajoista. En edes halua ymmärtää syytä sen taustalla. Se on ainoa osa, jonka tiedän osaksi itseäni."

"Vaikka se on irrallinen, kuten kaikki minunkin kuvani?"

"Kenties juuri niin kuin sinun kuvasi." Lyra katsoo Ingonia suoraan silmiin. Pieni huokaus, tuulen kevyt tuntu hiuksissa. "Tiedätkö, Ingon, minä rakastin silloin tanssimista."

Ingon sulkee hetkeksi silmänsä tähdiltä, kuvittelee nuoremman Lyran. Tämä tanssii kuin tuuli, vinhassa vauhdissa. Kontrolloimaton luonnonvoima. Lyraa ei voi pidätellä. Kaksi kuvaa yhdistyvät Ingonin mielessä, mennyt ja nykyinen. Myrsky Lyran sisällä on kuin se tanssi, jota hän tanssi ennen kuin he tapasivat. Ingon avaa silmänsä, katsoo myrskyä sen silmiin, tuntee kehonsa vapisevan sen voimasta.

"Tanssin pitääkseni meidät hengissä. Saadakseni rahaa", Lyra sanoo hiljaa. "Mutta enemmän minä tein sitä säilyäkseni itse ehjänä. Minä rakastin sitä. Tanssin sellaisella vimmalla, että olisin yhtä hyvin voinut olla mitä tahansa muuta kuin ihminen, pelkkää liikettä, kuvioita toisensa perään."

Ingon nyökkää. Hän näkee liikkeet selkeänä luomiensa takana. Mustalla merkitty tyttö tanssii Kallasin likaisilla kaduilla pysyäkseen liikkeessä, pitääkseen veljensä hengissä. Siro, kaunis kuin valkea joutsen.

"Mutta se ei riittänyt."

Kuva mustenee. Reunat palavat pois, liikkeet hiipuvat. Siipiään räpyttelevä joutsen on jo musta, kykenemätön nousemaan. Sen siivet ovat tulessa, palavat, kunnes ei ole mitään jäljellä.

"Ruumiilla piti tehdä jotakin muuta saadakseen enemmän rahaa", Lyra sanoo pehmeästi, polttaa loputkin kuvasta tuhkaksi. Ingon ei uskalla liikkua. Kuva elää hänessä liian todellisena, hän haistaa palaneen, näkee Kallasin kaduille lyhistyneen joutsenen. Kahlitun luonnonvoiman, tuhotun myrskyn.

"Sen jälkeen minä olen ollut joka päivä joku muu. Joku, joka tekee, mitä täytyy selvitäkseen hengissä. Minä tein sen veljeni vuoksi. Annoin itseni pois."

Kuvat nostattavat paljon kysymyksiä Ingonin mieleen. Kenelle hän puhuu, jos ei sille tytölle, joka tanssi Kallasin kaduilla, päästi itsensä valloilleen. Miksi se tyttö ei saanut kasvaa ehjäksi naiseksi, miksi valkoinen valta poltti joutsenen siivet. Kuka on se nainen, joka halusi näyttää Ingonille tähtitaivaan, herättää hänet eloon?

"Tämä on vain jotakin, joka olen päättänyt olla", Lyra sanoo hymyillen. Hymy on vuosien takaa, se kuuluu jollekin sellaiselle, jota Ingon ei ole oppinut tuntemaan. "Ei mitään pysyvää, Ingon."

Lyra vie käden sydämelleen, sulkee hetkeksi silmänsä.

"Nämä ovat tämän version pelkoja ja unelmia. Olen päättänyt elää ne, tuntea ne. Kenties tänä versio kyllästyttää minua joku päivä, ehkä jo huomenna olen valmis luopumaan näistä tunteista ollakseni taas joku muu. En voi koskaan tietää. Vain tällä tavalla minä voin elää."

Tähtien valossa kiiltävä kyynel valuu Ingonin poskelle.

"Mistä minä voin löytää sinut, Lyra?"

"Oi, minutko?" Lyra puhkeaa nauramaan. Onko puronaurukin vain valinta, osa rooliasua, jonka rikottu joutsen on pukenut ylleen? "Et sinä minua halua löytää. Sinä haluat löytää vain itsesi."

"Tuo ei ikävä kyllä vastaa kysymykseeni."

Lyra painaa jälleen kätensä Ingonin poskille, pyyhkii kyyneleet pois.

"Sinä olet hyvin viihdyttävä ihminen, Ingon. Vastatakseni kysymykseesi..." Lyra vetäytyy kauemmas. Epäröinti huokuu valkeilta kasvoilta. "En ole varma. Kenties jäin tanssiin, jota tanssin talvisena päivänä, kädet ylös kohotettuina, selkä kaarella. Ehkä se ihminen, jota yritän peilata, on yhä siellä, lepää liikkeissä, joita en saa enää takaisin."

Kyyneliä virtaa lisää. Ingon kurottaa, mutta ei voi koskea, koska se, jota hän etsii, ei ole enää siellä. On vain versio, Lyran luomus. Keino selvitä. Lyra pyyhkii kyyneleet sitä mukaa, kun ne syntyvät.

"Miksi sinä itket, Ingon? Oletko sinä surullinen?"

Ingon pudistaa päätään.

"Minä en tiedä."

"Pelottaako sinua, että sinä et tiedä?"

"Pelottaa."

"Ketä sinä pelkäät, itseäsikö?"

"En tiedä sitä."

Lyra painaa otsansa Ingonin otsaa vasten. Ei sano enää mitään. He ovat siinä, lähekkäin, ajatellen kaikkea menetettyä, kaikkea löydettyä. Lyra sivelee Ingonin hopeisia suortuvia, korjaa lasit tämän nenältä. Hymyilee kuin aito ihminen, ei pelkkä heijastuma jostakusta, joka joskus oli.

"Sinä heijastelet itseäsi minusta", Lyra kuiskaa, "mutta älä huoli, minä näen sinut. Minä näen kokonaisen kuvan. Sinäkin voit vielä löytää sen."

"Miksi sinä olet minulle niin hyvä?"

"Minähän sanoin, että sinä ärsytät minua", Lyra naurahtaa. "Minussa liikkuva irrallinen raivo ei kestä sitä, miten sulkeudut. Ehkä se muistuttaa minua itsestäni, en osaa sanoa. Joka tapauksessa tahdon korjata sinun kuvasi."

Ingon nyökkää. Kyyneleet valuvat yhä, kumpikaan ei enää pyyhi niitä pois.

"Entä Endelion? Hän pelasti sinut ja veljesi kaduilta."

Lyran kasvot kirkastuvat. Se on muutakin kuin taivaalla hohkaava kuu, muutakin kuin yön armollinen valo.

"Hän on todellinen. Hänestä minä pidän. Sen tiedän varmaksi." Lyra sipaisee hiukset kasvoiltaan. "Rakennan kaiken aina oikean tunteen pohjalle. Pidin Endelionista, joten tulin naiseksi, joka pitää hänestä. Nämä ovat sen naisen tunteita ja ajatuksia. Ei enempää. Se on tämän version ydin."

Hyvä on. Hyvä on, olkoon, että maailma on palasina, että he ovat palasina. Mutta älkää antako hänen katsoa noin tyhjin silmin, silti niin täynnä menetettyä valoa. Ingonin sisintä raastaa, ensi kertaa vuosiin hän tietää tunteen aidoksi. Se risteilee hänen sisällään jättämättä häntä rauhaan.

"Ingon! Ingon, minä tarvitsen sinua nyt!"

Huuto alhaalta halkaisee hetken keskeltä. Lyran ilme muuttuu, he kumpikin kurkistavat alas kannelle. Endelion seisoo pidellen jotakin käsissään. Miehistö häärii suunnasta toiseen. Kaikki tuntuu toissijaiselta, kaikki on jotakin muuta kuin se maailma, josta Ingon on saanut nähdä palasen.

"Teidän korkeutenne?" Ingon huutaa alas.

"Moottori, Ingon! Moottorissa on jotakin pahasti vialla!"

Veri jäätyy Ingonin suonissa. Jos moottori rikkoutuu, he kaikki palavat. Ingon katsoo Lyraa viimeisen kerran, nainen on taas kiinni hetkessä, kiinni tähtien valaisemassa yössä. Ei enää siellä, minne itsensä jätti. Ingon irrottaa katseensa ja kiipeää alas.

"Me tarvitsemme apuasi nyt heti!"

Ingon päästää itsensä irti, antaa kehon toimia. Mitä tahansa, jotta kukaan ei enää joutuisi kärsimään.