Wilhelmiina
Istuin sängylläni hämärässä huoneessa. Yölampun himmeä valo valaisi juuri ja juuri, että näin neuloa. Puhelimesta soi hiljaa pianomusiikki. Soitonope oli antanut sen mulle läksyksi ja yritin nyt opetella sitä kuuntelemalla. En tänään oikein jaksanut tehdä mitään. Kouluhommat sun muut saivat nyt odottaa.
Puhelimen näyttö alkoi hehkumaan. Jätin neulomiset hetkeksi kesken ja tartuin puhelimeen. Ruudulle pomppasi ilmoitus snäpistä, joka oli tullut Sohvilta. Kohotin kulmiani yllättyneenä. Ei me oltu juteltu mitenkään kovin aktiivisesti sen pyöräepisodin jälkeen. Päätin kuitenkin avata snäpin heti, vaikka hän sai varmasti kuvan, että mä olin ihan liian innokas. Vaikka se taisikin olla totuus.
Sohvi:
Moii, toivottavasti sä vie muistat mut :') Haluisitko nähdä tällä viikolla?
Luin viestin yllättyneenä. Jouduin hetken miettimään, miten vastaisin.
Minä:
Tottakai muistan! Mulla on aika täynnä loppuviikko, mutta huominen voisi sopia
Sohvi:
No mulla on heti koulun jälkeen taas treenit, että oon vapaa vasta joskus kuuden jälkeen. Mutta jäähalilla on kahvio, että voidaan vaikka istuu siinä?
Minä:
Se käy. Tuun sinne noin kuudelta. Ei haittaa, jos sulla menee myöhempään
Sohvi:
Tehdään niin!
Pieni hymy nousi huulille, kun suljin puhelimen. Nadia oli oikeastaan ainoita ystäviä mulle. Ja oli aina ollut. Nyt kuitenkin menin tapaamaan jotain, joka ei ollut Nadia. Se tuntui mulle isolta asialta, vaikka jollekin se olis ollut ihan pieni juttu. Se tuntui aina kivalta, kun jotain kiinnosti tällainen ujo lukutoukka.
Istuimme Nadian kanssa lukion ruokalassa. Pyöritin lusikkaa kanakeiton joukossa. Ajatukset olivat ihan jossain muualla kuin täällä. Nadia loi muhun kysyvän katseen.
"Haloo? Ootko sä edessä tällä planeetalla?" tyttö kysyi. Hätkähdin, kun tämä joutui tökkäämään mun olkapäätä.
"Ups sori. Ajatukset kulkevat jossain ihan muualla", naurahdin vaivaantuneesti. Nadia pyöräytti silmiään pieni virne kasvoillaan.
"Onko jotain kenties tapahtumassa?" tyttö kysyi salaperäisesti haukatessaan palan omenasta. Kohotin kulmiani. Ihan kuin tämä osasi lukea ajatukseni.
"Mä nyt tapaan sen Sohvin tänään. Äläkä nyt saa mitään hepulia", totesin ja loin tomeran katseen tyttöön, joka katseli mua silmät pyöreinä.
"Se laitto mulle eilen snäppiä ja kysy, voidaanko me nähdä. Ja miksi mä olisin kieltäytynyt? Nyt mä sitten meen kuudeksi jonnekin jäähallin kahvioon", jatkoin selitystäni.
"Wilhu, tää on tosi outoa. Se tulee randomisti juttelemaan sulle ja nyt te näätte jossain jäähallin kahviossa? Tällästä tapahtuu harvoin nykypäivinä", Nadia huomautti.
"No onhan se. Mutta mieti nyt! Mä saatan saada uuden kaverin", totesin hymy kasvoillani.
"Mitä vikaa mussa on?" tyttö kysyi loukkaantuneena ja siirsi kätensä rinnalleen dramaattisesti.
"Ei mitään tietenkään. Oot mun ikuinen paras ystävä, eikä se muuksi muutu. Mutta onhan se aika säälittävää, että sä oot mun ainut ystävä. Sullahan on ihan super laajasti kavereita", tökkäsin vuorostani tätä hellästi olkapäähän.
"Ei se oo säälittävää. Mieluummin yks hyvä ystävä, kun monta huonoa", Nadia totesi näyttäen nyt ylpeältä viisaista sanoistaan.
"No se on kyllä totta", vastasin myötäillen.
Ruokailun keskustelun jälkeen oloni oli jollain tapaa kevyempi. Nadia osasi aina valita oikeat sanat, jotta mulle tulisi varmempi olo. Viimeiset tunnit sujuivat helpommin, kun keskittyminen onnistui paremmin.
Astelin Nadian kanssa koulurakennuksesta ulos. Pyörittelin avaimia sormen ympärillä. Nadia vilkaisi muhun ja tönäisi kylkeen.
"Toivottavasti kaikki sujuu hyvin", tämä huokaisi ja kaivoi mustasta kangaskassista tupakka-askin.
"No eiköhän suju. Mä laitan sulle viestiä sitten illalla. Nähään huomenna", taputin Nadiaa olalle. Tämä sanoi vielä heipat mulle ja kääntyi eri suuntaan. Astelin pyörätelineille ja napsautin valkoisen pyörän lukon auki. Asetin repun metalliseen koriin ja vedin kypärän päähäni. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan kotia kohti.
Jätin pyörän nojaamaan seinää vasten. Astelin ovelle pyyhkien kengät samalla ovimattoon. Työnsin avaimen lukkoon ja astuin sisään. Huhuilin hetken, muttei kukaan vastannut. Sain siis olla yksin ainakin hetken. Riisuin ulkovaatteet ja suuntasin suoraan huoneeseeni.
Avasin vaatekaapin ovet. Oli löydettävä jokin parempi asu. Pengoin koko kaapin läpi, mutta mikään ei tänään miellyttänyt mua. Jotain mun oli kuitenkin pakko valita. Nappasin valkoisen poolopaidan ja mustan hameen. Ehkä näistä saisi kivan asun?
Pyörähdin peilin edessä. En ollut varma, pidinkö asusta. Aikaa ei kuitenkaan ollut enää kovinkaan paljoa, joten mun oli tyydyttävä siihen.
Vedin beigen villakangastakin ylleni ja napitin sen vielä kiinni. Solmin kenkieni nauhat kiinni, jonka jälkeen vilkaisin vielä peilikuvaani. Olin sitten kuitenkin vaihtanut hameen farkkuihin. Heitin laukun olkani yli, nappasin kypärän naulakosta ja astuin ulos.
Mä en ollut täysin varma, missä jäähalli oli. Mulla oli kyllä pieni muistikuva, mutten ollut täysin varma. En ainakaan muistanut, että olisin käynyt siellä. Hyppäsin kuitenkin pyörän selkään ja lähdin ajamaan keskustaan päin, missä oletin jäähallin olevan.
Pienen pyöriskelin jälkeen, päädyin jäähallin pihaan. Huokaisin tyytyväisenä. Jätin pyörän sisäänkäynnin vieressä olevaan pyörätelineeseen. Astuin ulko-ovista sisään. Mulle tuli heti tunne, etten ihan kuulunut tähän paikkaan. Ympärillä leijaili hien ja ummehtuneen sekainen tuoksu.
Kahvio sijaitsi heti sisäänkäynnillä. Ei ainakaan tarvinnut suunnistaa sinne. Kaikki pöydät olivat tyhjiä, joten valitsin niistä jonkun satunnaisesti. Tuolista kaikui inhottava ääni, kun siirsin sitä hieman. Istuin pöydän ääreen odottelemaan. Kaivoin olkalaukusta puhelimen. Kello oli vasta nyt tasan kuusi.
Suuri joukko tyttöjä alkoi valumaan ulko-ovia kohti. Kaikilla oli mailat ja suuret urheilukassit. Seurasin katseellani, kun he hyvästelivät toisiaan ja lähtivät sitten ulos. Suuren rykelmän kadotessa ulos, kaksi tyttöä käveli uloskäyntiä päin. Hymyilin pienesti, kun tunnistin toisen heistä Sohviksi. Hän sanoi vielä jotain punapäiselle tytölle, joka lähti sen jälkeen kävelemään ovia päin. Sohvi jatkoi matkaansa kahvioon päin ja hymyili, kun huomasi mut.
"Toivottavasti sä et joutunut odottamaan kauaa", tyttö huokaisi pahoittelevasti. Tämä laski kassin sekä mailan maahan ja istuutui mua vastapäätä.
"En mä tässä kauaa ehtinyt istua", väitin. Tyttö nyökkäsi. Hän siisti mustia lyhyitä hiuksiaan, jotka olivat keskijakauksella. Ne peittivät juuri ja juuri korvat. Tukkatyyli sopi täydellisesti tytölle.
"No mutta, miten sun päivä on mennyt?" Sohvi aloitti keskustelun.
"Aika normaali päivä muiden joukossa. Entäs sulla?" hymähdin. Siirsin kasvoille valahtaneita hiuksia korvan taakse.
"Sitä samaa. Ei nää päivät oo mitenkään kauheen erilaisia", tyttö totesi.
Keskustelumme ajautui aiheesta toiseen. Sohvin kanssa keskustelu tuntui tosi luontevalta. Vaikken mä ollutkaan mikään kova puhumaan, tämän kanssa juttua tuntui riittävän.
"Kerro mulle jotain itsestäs. Me ollaan vaan keskusteltu kaikesta arkipäiväisestä, mutta mä haluisin tietää enemmän susta", Sohvi selitti. Hänen harmaat silmät kohdistuivat mua kohti. Jostain syystä pieni puna levisi poskille.
"Eh no, mitäs mä sulle kertoisin. No mä käyn lukiossa toista vuotta, asun mun tädin ja sedän kanssa ja soitan pianoa. Siinä aikalailla mun elämä tiivistettynä", naurahdin pienesti. Sohvi tutkaili katseellaan mua hetken. Ujo hymy nousi huulilleni.
"Sori, jos mä tunkeilen. Mutta miks sä asut sun tädin ja sedän kanssa?", tämä lopulta kysyi. Raavin niskaa hermostuneena. En ollut varautunut siihen, että tämä aihe nousisi esiin. Sohvi huomasi reaktioni.
"Ei sun siis tarvitse vastata", tyttö yritti rauhoitella.
"Ei se haittaa. Se on vaan aika pitkä tarina. Mä voin kertoa sen sulle vähän myöhemmin", vastasin nyökytellen.
"Joo. Sori, mä osaan olla aika utelias", Sohvi naurahti. Silmäilin nenäkorua tämän oikeassa sieraimessa. Se koristi hänen kasvojaan.
"Älä huoli. Mä ymmärrän kyllä. Mutta kerrohan sä jotain itsestäsi", kehotin. Tytön ilme muuttui pohtivaksi. Hän pyöritteli ristiä sormiensa välissä, joka roikkui tämän kaulalta.
"Mä tosiaan asun täällä kimppakämpässä yhden Hannan kanssa. Me pelataan samassa lätkäjoukkueessa. Mä käyn amista ja Hanna lukiota. Oot ehkä saattanu törmätä siihen. Niin, mun elämä koostuu lätkästä aikalailla. Ja toisinaan juhlimisesta", Sohvi naurahti. Nyökkäsin hymyillen.
"Se kuulostaa hyvältä", tokaisin samalla naputtaen sormilla pöytää. Vilkaisin puhelimen ruudulta kelloa. Se oli hieman yli yhdeksän.
"Kello on jo aika paljon, joten mun pitää varmaan alkaa lähtemään", mutisin purren alahuultani. Tyttö nyökkäsi.
"Mä voin vaikka heittää sut kotiin. Mulla on tosiaan mopoauto", Sohvi ehdotti. Huokaisin pettyneenä. Olisi pitänyt tulla kävellen.
"Kiitos, mutta mä oon pyörällä liikkeellä", naurahdin pahoittelevasti.
"Ah ainiin, sähän kuljet pyörällä. Uskallanko mä päästää sua lähtemään, ettet taas kaadu", tämä vitsaili.
"Kyllä mä luulen, että pysyn pystyssä", naurahdin hermostuneena. Tämä ei ollut näköjään vieläkään unohtanut sitä surkuhupaisaa iltaa.
Vedin takin takaisin päälleni ja nousin ylös. Sohvi nousi itsekin ylös pukien samalla takin päälle. Hän heitti kassin olalle ja nappasi vielä mailan mukaan.
Lähdimme kävelemään oville päin. Sohvi harppasi edelleni ja avasi oven pitäen sitä auki mulle. Hymy nousi kasvoilleni. Kiitin tätä ja astuin ulos.
"Hei oli kiva tavata. Nähdään pian uudestaan", Sohvi totesi. Tytön hymy huokui karismaa. Tuntui, että tämän koko olemus oli niin rento.
"Jep, niin oli!", vastasin tämän hymyyn. Me katseltiin hetken toisiamme, kunnes tajusin lähteä avaamaan pyörääni. Sohvi huusi vielä heipat ja lähti sitten kävelemään parkkipaikalle.
Lähdin ajamaan kotiin päin. Sohvi jäi pakkaamaan tavaroita autoon. Tämä heilutti vielä mulle ja heilutin takaisin. Pienten lumihiutaleiden saattelemana jatkoin matkaani jättäen jäähallin taakseni.
~
Moi vaan! Toivottavasti teillä oli hyvä loma. Tää meni kyllä ihan liian nopeaa. Toivottavasti nautitte luvun parissa. Jostain syystä kirjottaminen on tällä hetkellä vähän vaikeeta. Haluisin vaan kirjottaa, mutta en osaa olla tyytyväinen mun teksteihin :') No ei se mitään. Ootte ihania! <3