Maanantai 19.9
Sain kuulla että minut oli löytänyt joku lenkillä oleva henkilö. Hän oli kuullut pamauksen ja huutoa ja mennyt juosten katsomaan. Olisin kuollut siihen paikkaan ellei hän olisi löytänyt minua. Löytymiseni oli kuitenkin vain laiha lohtu.
Sillä kuolin päiväni oli ennustettu. Se oli joko ensiviikon keskiviikko taikka aikaisemmin.
Söin lääkkeitäni kipuuni. Hoitajat kävivät usein antamassa minulle lisää lääkkeitä,katsomaan vointiani, ottamaan rokotteita ja niin edelleen.Yskin myös todella paljon. Viime aikoina jopa verta.
Nyt oli jo kolmas päivä kolarin jälkeen. Tuntui että se olisi tapahtunut eilen. Ystäviä minua ei ollut käynyt katsomassa, koska en omistanut niitä. Poikaystävä minulla oli ollut, kunnes hän muutti pois enkä enää kuullut hänestä.
Äitini ei lähtenyt sairaasta edes öisin. Joskus hän lähti kyllä hakemaan meille ruokaa. Minun oli vaikea syödä kun piti hengittää samaan aikaan.
Isäkin tuli tapaamaan minua ja kertoi että olisi halunnut tulla tapaamaan minua, mutta ei uskaltanut ja nyt taisi olla liian myöhäistä Clara. Hän aina painoitti nimeäni. En kyllä tiedä miksi. Halasin isää ja sanoin, ettei koskaan ollut liian myöhäistä.
Se oli kyllä vale. Suunnitelmani, unelmani, kaverien saaminen.. kaikki tuo olisi nyt myöhäistä.
Opin arvostamaan vanhempieni kanssa viettämääni aikaa. Tajusin kuinka paljon heistä välitin.
Tiesin myös että äitini ei kestäisi pois lähtemistäni. Hän musertuisi. Hän musertuisi niin pahasti että voisi tehdä jotain tyhmää. Isäni oli toista maata hän oli vahva. Hän varmaan surisi, mutta pääsisi yli. Mutta äiti..hän ei vain kestäisi. Tämä masensi minua. En voisi tehdä niin heille. Ja naapurin mummollakaan ei olisi enää ketään lukemassa hänelle päivän postia. Ketä häntä auttaisi?
Sanoin monta kertaa vangemmilleni päivässä että heidän täytyy etsiä naapurille uusi tyttö(taikka poika) joka lukisi hänelle ja viettäisi aikaa hänen kanssaan.
Kerroin myös heille monta kertaa päivässä rakastavani heitä, koska joka henkäykseni voisi olla viimeiseni.