Painan herätyskellon pois päältä ja hieron hetken silmiäni, tottuen valoon. Haukotellen nousen sängystäni, vetäen peiton reunaan.
Tehtyäni normaalit aamutoimet, lähden herättämään Evania, joka on todennäköisesti vielä nukkumassa. Koputan pari kertaa oveen, mutta mitään ei ensin kuulu.
"Evan! Herätys!" sanon kuuluvasti, koputtaen vielä kerran. Hetken kuluttua ovi aukeaa ja suuni loksahtaa näystä.
"Herranjumala Evan! Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?" huudan ja katseeni kiertää huonetta, jonka joskus vaaleana olleet seinät ovat täynnä piirustuksia. Evan puree alahuultaan ja näyttää sitten kädessään olevaa paperia.
Ole hyvä! Evan halua pyytää anteeksi Brexton
Jähmettyneenä vain seison paikallani ja mietin, mitä helvettiä tämä on. Evan ottaa paperin uudestaan ja kirjoittaa jotain lisää.
Ei tykkää?
"Evan, seinille ei saa piirtää!" huokaisen ja astun peremmälle hänen huoneeseensa. Seiniä koristaa ties mitä kukkia ja perhosia ja autojen kuvia. Kieltämättä ne on ihan hienoja, mutta ei tapetillani!
Hänen alahuulensa alkaa väpättämään ja hän juoksee sänkyynsä kyyneleet taas valuen pitkin hänen poskiaan. Evanin pitäisi oikeasti lopettaa pillittämästä joka asiaan, huokaisen itsekseni ja vilkuilen seiniä edelleen järkyttyneenä.
"Adams, aamupala on valmis", kuulen Milenan äänen ja pian sen jälkeen kirkaisun, hänkin ilmeisesti huomasi uudet tapettini, "Mitä ihmettä täällä on käynyt?"
"Evan päätti pyytää jotain anteeksi, en tiedä helvettiäkään, mitä", huokaisen ja lähden sitten huoneesta, ilmoittaen sängyssä makaavalle pojalle: "Evan, sitten kun olet lopettanut turhanpäiväisen pillittämisen, tule syömään"
Ohitan Milenan vihaisen katseen ja lähden huoneesta, jättäen heidät sinne kahdestaan. Ei kai hän luule, että oisin jäänyt sinne silittelemään Evania loppuelämäkseni? Turha luulo.
*******************
Nyökkään kahvikuppi kädessä Chrisille, joka istahtaa kylmän näköisenä eteeni.
"Tajuatko sä yhtään, miltä Evanista tuntuu?" hän murahtaa ja kohautan hartioitani: "En"
"Brexton, mä tiedän että sä olet maailman raivostuttavin idiootti ikinä-"
"Mä olen edelleen sun pomosi", virnistän kylmästi, keskeyttäen hänet. Chris sulkee suunsa, mutta aukaisee sen uudestaan pian: "Sä et edes yritä ymmärtää sitä! Evan yritti vain pyytää anteeksi sitä, että se oli kutsunut sua väärällä nimellä ja sä vaan huudat sille, miten seinille ei saa piirtää! Miten hitossa se olisi voinut sen tietää, ei kukaan ole sille koskaan opettanut sitä?"
Haukottelen ylikorostetusti ja korjaan asentoani tuolissani.
"Sun loma muuten alkaa nyt", ilmoitan ja aukaisen sitten tietokoneeni, välttäen hänen murhaavat katseensa.
"Mitä? Loma?" Chris toistelee hämillään ja kohautan taas hartioitani: "Sä pyysit viikko sitten lomaa, nyt sä saat sen"
"Mä en voi lähteä nyt!" hän väittää ja huokaisten käännän katseeni näytöstä: "Miten niin?"
"Koska Evan tulisi hulluksi täällä vain sun kanssa", Chris sanoo ja lisää ylimielisen näköisenä: "Ja mä olen ainoa, jonka kanssa Evan puhuu"
"Eikä puhu", naurahdan kuivasti, mutta pysähdyn, kun hän näyttää olevan tosissaan.
"Puhuu ja se puhuisi sullekin, jos vain olisit edes viisi minuuttia ystävällinen", hän sanoo hymyillen, tosin joku hänen hymyssään on outoa.
"Ihan sama, sun loma silti alkaa nyt", ilmoitan ja viiton häntä poistumaan huoneestani.
***************
Otan syvään henkeä ja astun eteenpäin, vain palatakseni äkkiä takaisin käytävään. Pamautan päätäni seinään ja mietin, mitä sanoisin. Pitäisikö minun hymyillä ja kertoa jotain juustoisia runoja, jotta hän alkaisi puhumaan? Ehkä kenties lukea joku Miten olet kiva ihminen-opas?
"Hätä?" kuulen hiljaisen äänen ja pysäytän pääni millin päähän seinästä, kääntäen kasvoni häntä kohti. Evan seisoo edessäni näpräten paitansa hihoja, jotka ovat liian pitkät, sillä paita on minun.
Hei, nyt tiedän, mitä teemme!
"Evan, käy laittamassa ulkovaatteet päälle ja tule sitten autoon", ilmoitan ja lähden omaan huoneeseeni odottamatta hänen vastaustaan. Vaihdan vaatteeni mustiin farkkuihin ja harmaaseen neulepaitaan, sillä ulkona on aika kylmä.
Pihalla Evan jo odottaa auton luona, yrittäen napata kielellään lumihiutaleita. Avaan ovet avaimieni napilla, mistä aiheutuva ääni saa hänet säpsähtämään.
"Ei mitään hätää, aukaisin vaan ovet", kerron ja aukaisen oman oveni. Istahdan penkille, laittaen turvavyön samalla, kun yritän pidättää virnistykseni, kun Evan ei saa omaansa paikalleen, sillä hän vetää sitä liian nopeasti.
"Vedä sitä hitaasti, sitten toimii", neuvon ja käynnistän auton, vilkaisten sitten häntä hymyilemässä saatuaan vyön kiinni. Peruutan autoni pihasta ja käännän sen tielle kohti keskustaa.
"Me mennään ostamaan sulle puhelin ja vaatteita", kerron, saaden Evanin kasvoille surullisen ilmeen, jolloin huokaisen: "Mitä nyt?"
"Ei raha", hän pudistaa päätään, näyttäen tyhjiä kämmeniään minulle. Jostain syystä hänen viaton koiranpentuilmeensä saa hymyn nousemaan kasvoilleni ja naurahdan: "Ei sinulla tarvitsekaan olla, mä maksan"
Hän kallistaa päätään hämillään ja kääntää sitten kasvonsa ikkunasta pihalle, ilmeisesti hyväksyen asian.
*********************
Kävelemme ensin kauppakeskuksessa elektroniikkaliikkeeseen, Evan yrittäen pysyä askelieni perässä. Huomasin sivusilmällä hänen vilkuilevan edelleen takkiani, sillä hän näki, että laitoin sen alle aseeni piiloon.
Kaupan ovella odotan, tai ainakin yritän, kärsivällisesti, kun hän katselee ihaillen kauppakeskusta. Teen päätelmän, ettei hänen entinen "perheensä" paljon käyttänyt häntä ostoksilla.
"Nätti", Evan huokaisee huomatessaan käytävällä jouluisiin asuihin pukeutuneita tanssijoita, jotka tanssivat jonkun joululaulun tahtiin. Jaksan odottaa vielä pari minuuttia, kunnes otan hänen kädestään kiinni ja johdattelen meidät liikkeeseen sisälle.
"Tarvitsetteko apua?" myyjä tulee heti kysymään ja ilmoitan valitsemani puhelimen, joka on sama kuin itselläni. Maksettuani sen ja ostettuani siihen myös vihreät kuoret, jotka olivat Evanin mielestä "nätit", lähdemme ostamaan vaatteita.
********************
Lasken ostoskassit tuolin viereen ja käsken Evanin odottaa tässä, kun käyn tilaamassa meille ruoat. Olemme olleet täällä jo kaksi tuntia ja hänen vatsansa alkoi murista siihen malliin, että päätimme mennä syömään McDonald'siin.
"Nämä on sulle", näytän ja lasken tarjottimen pöydälle väliimme. Hän aukaisee hampurilaisen ympäriltä paperin hellästi, silottaen paperin suoraksi pöydälle ja asettaa hampurilaisen siihen. Evan ilmeisesti tuntee katseeni ja kohottaa päätään punastuneena.
"Syö vaan", kehotan ja haukkaan omasta hampurilaisestani ison palasen, kun taas hän ottaa pieniin käsiinsä hampurilaisensa ja näykkäisee siitä pienen haukun.
"Haluatko sä vielä ostaa jotain?" kysyn nielaistuani ja kastan ranskalaista ketsupissani. Evan pureskelee loppuun ja vastaa sitten hiljaisella äänellään: "En"
"Hyvä, sitten me voidaan lähteä tämän jälkeen kotiin", sanon, enkä jätä huomiotta, kuinka hänen ilmeensä kirkastuu koti-sanasta. Toivottavasti hän ei totu liikaa kotiini, sillä oikeudenkäynti on parin kuukauden päästä ja sen jälkeen hän joutuu lähtemään muualle.
*******************
Syötyämme iltapalan opetan Evania käyttämään hänen puhelintaan, mikä osoittautui erittäin hankalaksi. Vähän väliä hänen ajatuksensa haahuilevat ihan muihin asioihin, minkä takia joudun selittämään asiat sata kertaa uudestaan.
"Ja tästä kun painat, niin se soittaa", kerron ja osoitan sinistä luurin kuvaa, missä kylläkin aivan selvästi lukee puhelu. Evan nyökkää ja tietenkin painaa siitä heti, jolloin taskussani ollut puhelin alkaa soimaan.
"Hyvä, just näin", mutisen ja sammutan sen, ennen kuin hän ehtisi vastaamaan siihen itse. Juuri silloin saan toisen puhelun ja nousen sohvalta, vastaten numeroon.
"Adams", sanon ja pyöräytän silmiäni Evanille, joka toistaa nimeni heti perässä muka yhtä vakavana.
"Hei, täällä on Paul, sinäkö tarvitsit maalauksen johonkin huoneeseen?" hän menee heti asiaan ja vastaan myöntävästi, kävellen samalla kauemmas Evanista: "Kyllä, tapetit pitäisi irrottaa ja tilalle sellainen maali, mistä voi pestä pois piirustuksia, jos näin käy uudestaan"
Paul naurahtaa ja kysyy: "Piirustuksia? Mä luulin, että sä asuit siellä yksin, vai onko sulla joku salalapsi?"
"Ei ole", murahdan ja valehtelen: "Täällä kävi vieraita, joiden lapsi kävi piirtelemässä sinne"
"Okei, no sittenhän se on hyvä, koska siellä huoneessa ei voi asua vähään aikaan", hän sanoo iloisesti, mutta itse kurtistan otsaani: "Miksei?"
"Koska siellä on remontti ja ei ole kovin turvallista asua siellä silloin", Paul huokaisee, mistä tiedän, että minun olisi pitänyt tajuta se heti. "Ja sulla on kaksi makuuhuonetta, menet sinne toiseen asumaan"
"Mm..." sanon ja kiroan mielessäni, mihin nyt saan Evanin laitettua?
Lopetettuamme puhelun ja sovittuamme, että hän tulee aloittamaan sen huomenna jonkun toisen työntekijän kanssa, menen takaisin Evanin luokse sohvalle.
"Uhm", aloitan kerrankin hieman epävarmana, "Tuli pieni mutka matkaan"
Evan nostaa katseensa puhelimestaan ja katsoo minua hämillään, jolloin selitän: "Sinne sun huoneeseen tulee uudet seinät, minkä takia sä et voi nukkua siellä vähään aikaan"
Hän nyökkää ja kirjoittaa jotain puhelimellaan, näyttäen sitä sitten minulle.
Nukkuu sinun kanssa?
Mietin tätä hetken ja laskeskelen mielessäni, mahtuisiko huoneeseeni toinenkin sänky. Yhtäkkiä Evan pomppaa sängyltä ja lähtee juoksemaan yläkertaan. Huokaisen ja lähden kävelemään hänen peräänsä, valmistautuen ihan kaikkeen, sillä hänestä ei koskaan tiedä, mitä odottaa. Paitsi katastrofia, se on varma.
"Evan?" huhuilen, kun pääsen ylös, ja kävelen ensin hänen huoneensa eteen, josta hän pian ilmestyykin peitto ja tyyny kädessään. Seuraavaksi hän ryntää oman huoneeni eteen ja katsoo minua odottavasti.
"Mitä sä oikein aiot, Evan?" kysyn ja näppäilen koodin, kun hän osoittaa sitä. Ovi aukeaa ja hän menee sisään, vetäen siististi laitetun päiväpeittoni suoraan lattialle ja työntää omat tyynyni ja peiton toiseen reunaan, juuri siihen väärään, missä en osaa nukkua.
"Ei me nyt samassa voida nukkua", ilmoitan ja astelen sänkyni viereen, mutta Evan nyökkää ja ottaa ylimääräiset tyynyt, tehden niistä rajan keskelle sänkyä.
"Nyt voi!" hän kertoo innoissaan ja asettelee omat petivaatteensa toiselle puolelle tyynyrajaa.
"Mihin helvettiin mä vielä joudun sun kanssasi?" huokaisen hiljaa, jottei hän kuulisi sitä, mutta hän kuulee sen kuitenkin ja kallistaa päätään, vastaten: "Sänkyyn"
Pudistellen päätäni hyväksyn kohtaloni ja annan hänen nukkua sillä puolella, millä itse haluaisin oikeasti.