Valonvartija | fantasiadraama, enemies-to-???

Osa 1

A/N: Heippa, pitkästä aikaa jotain uutta! Ajattelin jo, etten Wattpadiin mitään uutta julkaisisi, mutta ajattelin sitten, että ehkä tämä pieni jatkis löytää myös täältä jonkun lukijan. Osia on tulossa kaksi, ja tarina on kirjoitettu pientä hiomista lukuun ottamatta jo kokonaan.

Toivottavasti pidätte, lukuiloa ja ihanaa joulua! Ævintýrin editointi jatkuu edelleen, ja aion lähettää sen eteenpäin ensi keväänä. 

**

Talvipäivänseisaus on vuoden vaikein aika pitää majakan valo elossa.

Iltaan mennessä Edith on syöttänyt sille kaikki keskikesän perinteistä kertovat loitsut ja lapsuutensa tarinoiden tähtien hehkun, mutta valonlähde ei tule kylläiseksi. Kallisarvoisen voimakas taikuus, joka yleensä riittää pitämään pimeän loitolla useita päiviä, napsahtelee nyt poikki helposti kuin vuoroveden haurastama ajopuu. Kammion sisällä häivähtävä kipinä on surullisen heikko.

Edith nojaa käsillään kammion ulkoseinään ja maistaa suussaan riittämättömyyden kitkerän maun. Ikkunan takana erottuu meren loputon mustuus, joka ei suostu jäätymään edes kireimpien pakkasten keskellä. Edith on väsynyt, hän on nälkäinen, hän tuntee hiipuvan taikuuden luissaan. Kuinka hän sen viime vuonna teki? Muistot ovat sumua, mutta hän seisoo nyt tässä, mikä tarkoittaa, että hän onnistui.

Ehkä hän ajattelee liian monimutkaisesti. Edith puhaltaa kämmeniinsä saadakseen niihin takaisin tunnon. Jos sittenkin jokin täysin yksinkertainen valoloitsu, sellainen, joita maagit opiskelevat ensimmäisenä vuotenaan Yliopistossa...

Vaan ei. Hän ei olisi täällä, ellei majakka vaatisi enemmän, taikuutta, jota varten on annettava pois paloja itsestään: muistoja ja arvokkaita kertomuksia ja tietoisuuden siitä, että on menettänyt jotakin. Edith on oppinut elämään asian kanssa, mutta tänään se tuntuu liian vaikealta. Hänellä on hädin tuskin taikuutta jäljellä.

Jos hän ei saa valoa kestämään, hän on yhtä kuin kuollut, ja sitä iloa hän ei aio Neuvostolle suoda. Edith suoristaa irvistäen ryhtinsä ja asettelee villaisen ryijyn paremmin harteilleen. Nälkä ja uupumus huimaavat. Ensin hän hakee lihaa kellarista, syö ja keittää teetä. Sen jälkeen hän laatii suunnitelman. Siihen kammion valonhäivä vielä riittää.

Askelmat alas vaikuttavat kestävän yhden loputtoman vuodenkierron. Edith kuvittelee selviävänsä koitoksesta kunnialla, mutta sitten hän horjahtaa ja joutuu ottamaan tukea seinästä, ettei kaatuisi. Sormet hapuilevat jääkylmää kiveä. Myrskylyhdyn valo läikkyy sinne tänne kunnes paljastaa, miten jyrkkä pudotus portaista on.

On kuin jokin olennainen jaksamisen lanka napsahtaisi poikki hänen sisällään. Edith pitää tasapainonsa mutta vajoaa askelmille, ei saa jalkojaan enää toimimaan. Talven henget ne vieköön. Edith nieleskelee raivon kyyneliä. Hän ei selviytynyt sodasta vain, jotta nääntyisi tämän viheliäisen saaren alati nälkäiseen kitaan. Jos hän kestää talvipäivänseisauksen, jäljellä on enää yksi vuoksi. Yksi ainoa vuosi, ja sitten hän –

Jokin hakkaa majakan ovea.

Tuulen ja pakkasen ja meren loputtoman pauhun takia majakka ei ole mikään hiljainen paikka. Silti ääni on tarpeeksi yllättävä havahduttaakseen Edithin toivottomuudestaan. Kertaakaan kahden vuoden aikana hän ei ole kohdannut saarella muita kuin hopeasarvisia peuroja ja outoja lauluja laulavia mustarastaita. Merenkulkijoita tällä merellä ei ole.

Selkärankaa pitkin hiipii pelko. Arvioiko hän valon määrän väärin, onko sittenkin liian myöhäistä? Käsivarren arpi pysyy vaiti, mutta Edith ei uskalla luottaa siihen. Hän etsii veitsen puseronsa taskusta. Hänen hakijansa saa huomata, että jopa ilman taikuuttaan hän ei aio luovuttaa noin vain.