Valonvartija | fantasiadraama, enemies-to-???

Osa 2

Ikävä tosiasia on, että majakan ainoa kunnollinen nukkumapaikka on pieni makuukammari ja sen yksi sänky.

Kaivellessaan kaapista koinsyömiä peitteitä ja muita vuodetarpeita Edith päättää nukkua itse kamiinan luona. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän viettää yön tulisijan tulta tuijottaen. Keiranin tuoman hehkuviinin ansiosta kokemus on luultavasti paljon tavallista siedettävämpi.

Sängyn aluslakanoita vaihtaessaan Edith pikemminkin tuntee kuin näkee Keiranin ilmestyvän ovensuuhun. Hän nykäisee lakanaa sängynkulmaa kohti niin terävästi, että hapertunut kangas on revetä.

"Ei sinun tarvitse nukkua muualla."

Vaikka tuttu kirkkaus on jo lähes palannut vihreisiin silmiin, hartioiden kireys ei ole lientynyt. Keiranilla on silti otsaa vaikuttaa lähes huvittuneelta, kun Edith jupisee:

"Hienoa. Siinä tapauksessa sinä voit nukkua kamiinan edessä ja vahtia tulta."

"Edith."

Edith tuntee suupieltensä vääntyvän. Hänellä on samaan aikaan kuuma ja kylmä, eikä hän tiedä, mihin päin katsoisi. Hän ei kestä sitä, että Keiran lausuu hänen nimensä tuolla tavalla. Matalasti, hiljaa. Kuin se merkitsisi jotakin.

"Tämä on kaksin nukuttava sänky", Keiran jatkaa kärsivälliseen sävyyn Edithin pysyessä vaiti. "Mahdumme siihen kyllä molemmat."

On totta, että sänky on luultavasti tarkoitettu kahdelle nukkujalle. Makuukammari on majakan ainoa paikka, jota voi kutsua melkein kodikkaaksi. Puulattiaa peittää kirjava räsymatto. Vaatekaapin viereiseen seinään on maalattu tähtitaivaan alla loistava auringonkukkaniitty. Vaikka kirkkaat värit ovat haalistuneet vuosien kuluessa, Edithistä on rauhoittavaa katsella maisemaa ennen nukahtamistaan.

Maalaus ja parisänky saavat hänet toisinaan miettimään, että ehkä majakka on ollut joskus jotakin muuta kuin vankila. Ehkä merellä on seilannut varjojen sijasta aitoja merenkulkijoita ja majakan valosta on pitänyt huolta pariskunta, joka on rakastanut toisiaan. Ehkä valonlähde ei ole vaatinut vartijoiltaan yhtä paljon kuin nyt. Ainakin yhdessä hinta on ollut helpompi maksaa.

Edith tömäyttää omat vuodevaatteensa takaisin sängylle, aivan toiseen laitaan. Hän marssii Keiranin ohi katsomatta tähän.

"Vasen puoli on sinun. Voit asettua makuulle ensin."

Merivesi kirveltää pakkasen kuivattamalla iholla, kun Edith kuuraa itseään pesuhuoneen peilin edessä. Siihen kuluu naurettavan paljon aikaa. Sormien on käytävä kammasta, koska hänellä ei ole aavistustakaan, missä hän on nähnyt harjan viimeksi. Otsan epätasaiset hiussuortuvat kaipaisivat jo leikkaamista.

Tihrustaessaan kuvajaisensa kasvoja sameasta lasista Edithin olo on ennen kaikkea haavoittuvainen ja typerä. Millään, mitä nyt tapahtuu tai mitä hän tekee, ei ole merkitystä. Keiran on nähnyt hänestä sodan aikana jo kaiken mitä on tarpeen nähdä – seuraava yö ei muuta siitä mitään. Edith katsoo käsiään ja muistaa sodan lopun, muistaa miten hänen kätensä olivat lämpimät Keiranin verestä. Se ei ole hänen rikoksistaan pahin. Edith painaa otsansa viileää peililasia vasten.

Peseytymisen jälkeen Edith etsii päälleen paksuimman omistamansa villamekon, jonka helma yltää nilkkoihin saakka, ja livahtaa takaisin makuukammariin. Toive siitä, että Keiran olisi mennyt jo makuulle ja ehkä jopa nukahtanut, murenee hänen huomatessaan miehen seisovan vaatekaapin edessä. Tämä on sytyttänyt yhden huoneen kynttilöistä ja katselee auringonkukkamaalausta.

Keiranin kasvojen ilme jää kynttilän valon ulkopuolelle, mutta Edith tuntee miehen vilkaisevan häntä ja kääntävän katseensa miltei heti pois. Edith nielaisee. Hän tarkastelee maalausta miettien, mitä Keiran siinä näkee. Mustalle taustalle maalatut hopeiset tähdet ovat ainoita, joita saarella on.