Metsänpojat

3.

Ensimmäinen yö patjalla oli kuhmurainen ja kipeä. Unet haparoivat muilla mailla kiusaten  väsyneitä aivoja. Levottomista unista huolimatta hän oli varma, että tietyt kasvot näkyivät mielen heijastuksissa jatkuvasti. 

Hän heräsi kahvintuoksuun. Väsyneet silmät yrittivät tunnistaa lepopaikkansa. Jari istui suuren pöydän ääressä silmät puoliummessa hörppien samalla kupillista kahvia. Katse tuskin nousi Luukaksen liikahtaessa.

"Huomenta", Jari rykäisi käheällä äänellään hörpätessään kahviaan.

"Huomenta."

"Keitin siulle kahavia."

"Täällä on kahvinkeitin?"

Jari katsoi ensimmäistä kertaa Luukasta silmiin. "Minkäs voimil sie ajattelet ihmisten tääl muuten jaksavan?"

Luukas ei vastannut vaan kampesi itsensä ylös patjalta.

"Nukuitko hyvin?"

"En oikheestaan."

Luukas ei välittänyt häiritä aamuhirviötä sen enempää. Hän raahasi itsensä suuren pöydän ääreen ja nappasi käteensä voileivän, jonka jari oli asettanut kahvikupin ääreen. Hän oli kiittämässä miestä, mutta ajatteli sen olevan tarpeetonta. Jari näytti olevan niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, että tuskin oli edes tajunnut keittäneensä kahvia.

Jari siirsi penkkiään ja Luukas nojautui hieman taaksepäin.

"Sul ei oo kait paria?" vanhempi kysyi koulun valtavassa aulassa. Luukas oli istunut avuttoman näköisenä penkillä vähän kauempana muista. Koulun tapahtumat olivat esitteessä olevan vertaansa vailla, mutta tätä Luukas ei ollut ihan odottanut.

"Ei mulla."

"Nonnii, miehän voin sit jäähä tähän."

Jari nojautui rennosti taaksepäin penkillänsä ja kuunteli vailla mielenkiinnon häivää opettajan pölpötystä. Luukas kohdensi katseensa taululle. Nojautui vähän eteenpäin nojaten pulpetin kanteen. Opettaja kertoi innoissaan jotain tulevasta viikosta ja tän päiväisestä tapahtumasta ja muusta samanlaisesta. 

Jätkät parin pulpetin päässä tuijottivat aina välillä Luukasta. Hän ei tuijottanut takaisin. Täytyi olla katsomatta ja näyttää ettei kiinnostanut. Ehkä he vain tuijottivat Jaria, eivätkä häntä. Hän ei kuitenkaan erityisemmin nauttinut huomion keskipisteessä olemisesta. Hän oli kulkenut kyseisten heppujen kanssa ruokailussa, muttei tuntenut kuuluvansa porukkaan. Hän vain oli mukana. 

"Älä sit luota kovin kovaa tohon opeen."

"Mitä?" Luukas ei ollut kovin tarkkaavaisesti kuunnellu. 

Jari naurahti ja käänsi katseensa täysin nuorempaansa. "Son oikeesti  kunnon lahopää. Kanttii tottuu, ettet tosiaankaa siltä mitää lappui itelle mitä kuulus antaa. Et ainakaa muistuttamat."

"Aa, okei."

"Tapahtumis se ei tiiä mitä tekkee, joten meiän kanttii käyä kysymäs toiselt opelt varmistus, mitä tehhään."

Jotenkin sana "meiän" sai hymyn automaattisesti Luukaksen huulille. Hän pyyhki sen äkkiä pois. 

"Juu toki."

"Tääl o paljon lahopäit, kanttii oppii ne äkkiä näölt. Eihän täs muuten ees arvosanoi saa."

Seuraavana päivänä Luukas seisoi samassa porukassa ruokavälitunnilla. Vastaili Jarin kysymyksiin. Se oli mielenkiintoista sinänsä. Jari oli kaikkien rakastama jäbä tai siltä se ainakin vaikutti ja Luukas oli kertaheitolla löytänyt tiensä samaan porukkaan. Jari oli adoptoinut hänet. Kuin pienen koiranpennun ilman isäntää ja nyt ryhmäytti hänet mukaan. Luukas ei alkanut ajatella sitä sen syvemmin. Hän ei halunnut alintajuntansa päästä siihen pisteeseen, että tämä kaikki oli vain huijausta.