9.

1.9K 170 14
                                    

Tuukka laittoi viestin, kun olin juuri saanut itseni kauppaan sisälle ja vaihdoin työpaitaa päälleni.

Tuukka Riutta 6.37: missä helvetissä sä olet?

Katselin kysymystä vähän aikaa ja kohautin sitten olkiani.
6.39: töissä?

Tuukka Riutta 6.39: missä sä olit koko yön?

Huokaisin turhautuneena, hieroin silmiäni ja tiesin näyttäväni ihan kuolemalta jo nyt. Ilona paukkasi sisään takaovesta iloisesti puuskuttaen, joten joku oli sentään nukkunut. En edes tiennyt mitä vastata veljelleni, se oli varmasti huolissaan, ymmärsin kyllä fiiliksen. Vaikka se oli tällä hetkellä ainoa, josta oli syytä olla huolissaan.

6.44: olin ulkona.

Sen jälkeen työnsin puhelimen takkini taskuun, sidoin hiukseni uudestaan ja käännyin kohtaamaan Ilonan katseen, vaikka totta puhuen halusin vain juosta ulos.

”Jessus, mitä sulle on tapahtunut?” se kysyi ja irvistin.
”Ei yhtään mitään. Nukuin huonosti”, totesin ja yritin olla kuulostamatta ärtyneeltä.
”Ok. Ota kahvia, mä oon kassalla tänään”, nainen sanoi neutraalisti ja veti fleecetakin t-paitansa päälle. Nyökkäsin kiitollisena, kaadoin suurimman kupin mitä löysin täyteen kahvia ja katosin varastoon hakemaan omenakoreja.

En saanut mielestäni sitä tunnetta, kun Juha suuteli minua pimeässä, kylmällä kivellä. Sen käsi oli niskassani ja hengitys maistui lievästi tupakalta ja siltä ihan kuin se olisi juonut sitruunateetä ennen lähtemistään kanssani ulos. Mikä kuulosti taas oikein väärältä väsyneissä aivoissani ja tuhahdin. Olimme aika nopeasti suudelman jälkeen erkaantuneet, minä olin mutissut jotain töistä ja Juha oli suoraan sanottuna vain sanonut, että yrittäisin pärjätä ja kadonnut toiseen suuntaan.

En kuitenkaan kokenut sitä suorana torjuntana, ehkä enemmänkin aikalisänä. Ja olin todellakin tarvinnut sitä myös itse, tai ainakin niin yritin väittää itselleni sormeillessani hedelmiä kahvikuppi toisessa kädessäni.

Sain kahvini juotua ja jätin sen läheiselle pöydälle alkaen kantaa koreja kauppaan.
Yhdeksän tauolla tuijotin puhelintani, tai tarkemmin sanottuna yhteystiedoissani olevaa numeroa, jonka olin ottanut Tuukan kännykästä, kun se oli nukkumassa.

9.04: meidän pitää tehdä yks juttu.

Join kahvistani rauhallisesti nojaillen ovenkarmiin ja selailin puhelintani, kun vastausviesti viimein tuli.

Petri Forelius 9.08: tiedän. löysin ne jo.

Huulillani häivähti vino hymy, koska tiesin, että yhteen asiaan pystyi elämässä luottamaan. Entinen riitapukari oli aina riitapukari, varsinkin silloin, kun jotain piti kostaa.

9.10: se on pakko hoitaa tänään.

Petri Forelius 9.11: järjestän asian.

Työnsin puhelimen taskuuni juuri sopivasti, kun Juha asteli sisään kauppaan. Se näytti vielä väsyneemmältä kuin tunsin oloni, vaikka olinkin juuri saanut lisää virtaa. Kohotin sille kahvikuppiani tervehdykseksi ja se hymyili hetkellisesti, ennen kuin kaksi sen työkaveria käveli sen takaa sisään.

Pakenin takahuoneeseen.

Päästyäni töistä nukuin muutaman tunnin päiväunet, Tuukka oli edelleen sohvallani ja jouduin vastaamaan äidin hermostuneisiin viesteihin asiasta. En aikonut kertoa mitä oli tapahtunut, joten valehtelin jotain raskaasta viikosta koulussa ja muusta sellaisesta. Sen jälkeen mietin, mitä Tuukka oli valehdellut Reinolle saadakseen sen pois kimpustaan.
Ilmeisesti ei mitään, ajattelin katsoessani Tuukan pöydällä olevaa puhelinta, johon syttyi valot ja näkyi opettajan nimi. Vilkaisin kelloon, se oli melkein kahdeksan illalla. Olin juuri saanut viestin Petriltä, että kaikki oli valmiina.

Aamut kantaa rautahaarniskaaWhere stories live. Discover now