Nimettömien enkelten muistot onnesta

7. OSA

"Joel, katso!" platinapäinen poika kuiskasi toisen korvaan. Joel tihrusti lähemmäs, muttei nähnyt muuta kuin heidän peilikuvansa heijastuneina tumman lammen tyynestä pinnasta.

"Mitä?"

"Etkö sä näe?"

Joel siristi silmiään ja kurtisti otsaansa, muttei nähnyt mitään outoa tai epätavallista – vain kaksi nuorukaista kurkkimassa rantatörmän yli.

"En mä näe mitään."

Sinivihreiden silmien syvä katse kääntyi tuijottamaan häntä. Joelkin käänsi katseensa kuvajaisesta edelleen erittäin hämmentyneenä. Hän kohtasi huolestuneen katseen ja kurtussa olevat vaaleat kulmakarvat.

"Etkö sä todellakaan nähnyt mitään?"

Nyt Joel kääntyi uudelleen vedenpinnan ylle ja katsoa tapitti tummaa vettä niin intensiivisesti, että ulkopuolinen olisi voinut luulla hänen yrittävän muuttaa koko lammen viiniksi. Mutta edelleen hän näki vain kahden vaaleatukkaisen nuorukaisen kuvajaiset. Toisen hopeanvalkoiset hiukset kimmelsivät viljankellertäviä enemmän: ne loivat hohtavan sädekehän pojan pään ylle.

Joelilla meni hermot siihen, ettei hän nähnyt sitä mitä piti. Yrittikö toinen huijata häntä? Pilailla hänen kustannuksellaan?

"Äh, lopetetaan jo. Mä en nää mitään muuta kuin meidät", hän tuhahti ja kurottautui kastamaan sormensa tummaan veteen. Kuvajainen hajosi kymmeniksi aalloiksi, jotka lainehtivat poispäin jakautuen koko ajan yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Joel oli tyytyväinen. Se, mitä hänen olisi pitänyt nähdä, oli pyyhkiytynyt pois laineiden sekasorroksi.

"Mutta kyllähän sä sitten näit."

"Ai mitä?"

"Meidät", poika hymyili niin sädehtivästi, että hetken Joel luuli näkevänsä hampaiden tilalla ainoastaan kirkasta valoa.

"Niin?" Joel oli entistä hämmentyneempi. Mitä toinen tarkoitti?

"Etkö sä nähnyt, miten hyvin me sovitaan yhteen?"

Hän palautti kuvajaisen mieleensä: kahden lähes samanpituisen pojan uteliaat kasvot; harmaat ja sinivihreät silmät, jotka tuikkivat kuin yötaivaalta varastetut tähdet, ja joiden valo olisi valaissut synkimmänkin luolan. Valkeat hiukset jotka hohtivat viljanvaaleiden rinnalla; kehystäen kapeaa nenää ja suippoa leukaa. Joel laski katseensa ohuisiin huuliin, joilla koreili äärimmäisen itsetyytyväinen hymy.

Ja kyllä. He sopivat hyvin yhteen.

"Joel ja Nikodemus", hän kuiskasi maistellen sanoja.

"Niilo."

"Ai miten niin?"

Enkelipojan hymy vaihtui sädehtivästä alakuloiseksi, myös silmien kirkas katse himmeni jonnekin kaukaisuuteen jään taakse. "Nikodemusta ei enää ole."

Joel katsoi pitkään platinahiuksista kaverustaan, muttei osannut sanoa mitään. Hetken kuluttua hän kietoi käsivartensa toisen ympärille ja rutisti lujasti.

"Mitä jos Nikodemuksen voisi tuoda takaisin?"

Mä säpsähdin hereille peittoon kietoutuneena ja läpimärkänä.

Olipas outo uni.

En muistanut milloin viimeksi olin nähnyt mistään mitään unta, saati että se olisi millään tavalla realistinen. Yleensä ne harvat – lukuun ottamatta niitä toisenlaisia unia – olivat niin abstrakteja, ettei niillä ollut päätä eikä häntää.

Mitäköhän tästäkin pitäisi taas ajatella?

Eniten mua kauhistutti se fakta, että Niilo oli tullut jo mun uniini asti. Eikö poika olisi voinut jättää mua edes siellä rauhan? Ei ilmeisesti. Se oli selvästi ottanut viime aikoina tehtäväkseen piinata mua kaikkialla mihin meninkään – mukaan lukien unet.