𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

16. Luku. Unia menneisyydestä.

"Ava! Jada!"

Näin miten toinen paras ystäväni Emma Lake juoksi leveästi hymyillen minun ja Jadan luokse. Hän istui viereeni viltille, jonka olimme levittäneet kukkulalle, jolle olimme kiivenneet. Oli aurinkoinen kesäpäivä ja olimme tulleet viettämään lauantaita piknikin muodossa.

"Hei Emma. Hauskaa, että pääsit tulemaan. Piknik ei olisi ollut mitään ilman sinua", hymyilin ja otin eväskorin esiin.

"Onneksi päätimme pitää piknikin juuri tänään. Pääsin livistämään kotimme suursiivouksesta", Emma totesi ja tarjoilin hänelle ja Jadalle tuoremehua jääpaloilla.

"Minulla on idea. Mennään eväiden jälkeen kanjoniin. Haluan tutkia sitä lähempää", Jada keksi ja olin heti innoissani menossa mukaan.

Emma puolestaan katsoi huolestuneena vähän matkan päässä siintävää kanjonia.

"Enpä oikein tiedä. Se kuulostaa vaaralliselta", hän epäröi.

"Älä viitsi Emma. Mitä siellä muka voisi tapahtua?" Jada nauroi hyväntuulisesti ja nyökytin päätäni.

"Korkeintaan pikkukivi voi pudota päähäsi reunalta. Ei mitään sen vakavampaa. Suostuisit nyt, olisi kurjaa, jos jäisit pois", maanittelin.

"No hyvä on", Emma suostui ääni väristen ja huomasin hänen vapisevan.

Söimme eväät nopeasti ja lähdimme kävelemään kohti kanjonin reunaa. Emma vilkuili vähän väliä ympärilleen ja minua ärsytti hieman hänen pelkuruutensa.

"Turhaan sinä pelkäät Emma. Jos pysymme yhdessä, mitään ei voi tapahtua", sanoin ja Jadakin vakuutti minun puhuvan totta.

"Mitä te teette?" kuului pojan ääni ja huomasimme Lucaksen ja Andreaksen tulevan luoksemme.

"Tyttöjen juttuja. Ei kuulu teille", Jada vastasi ja hivuttautui lähemmäs kielekettä.

"Ette kai te aio mennä kanjoniin?" Andreas kysyi säikähtäneenä.

"No tietenkin aiotaan. Me ei olla mitään pelkureita", tuhahdin ja seurasin Jadaa reunalle.

"Tuolta pääsee helposti alas", osoitin loivaa, mutkittelevaa mäkeä, joka meni kanjonin reunaa pitkin.

Lähdimme sitä kohti poikien seuratessa perässä. Ilmeisesti he halusivat tulla mukaan ja "suojella" meitä mahdollisilta vaaroilta. Minä en ainakaan tarvinnut apua ääliöiltä ja aioin myös todistaa sen. Laskeuduimme alas kanjoniin ja katselin ihastuneena ympärilleni. Onneksi olin ottanut kamerani mukaan, koska nyt pystyin ottamaan kuvia kanjonista.

Jonkin aikaa kanjonissa oleskeltuamme aloimme kuulla kummallista kohinaa jostain kaukaa. Ääni voimistui koko ajan ja katselimme ympärillemme yrittäen löytää sen lähdettä.

"Voi ei, pato on murtunut!" Emma parahti tajutessaan asian.

"Äkkiä, kiivetään ylös", Lucas huusi ja me juoksimme sille mäelle, jota pitkin olimme tulleet alas.

Lähdimme kiipeämään sitä ylöspäin hieman kompuroiden. Katsoin kanjoniin ja huomasin veden vyöryvän hurjaa vauhtia meitä kohti. Katsoin missä kohtaa muut menivät. Lucas, Andreas ja Jada olivat kiivenneet edelläni ja olivat jo turvallisen matkan päässä kanjonin pohjasta. Niin olin minäkin, mutta yhtäkkiä kuulin Emman kiljaisevan vertahyytävällä äänellä.

"Emma!" ehdin vain hädin tuskin huutaa, kun vesi oli jo temmannut hänet mukaansa.

Se oli yksi elämäni kauheimpia hetkiä. Tuijotin järkytyksen vallassa, miten toinen parhaista ystävistäni vajosi veden pinnan alle. Sitten hän oli poissa. Kyyneleet virtasivat poskilleni ja nyyhkytin lohduttomasti. Tunsin vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleni ja joku johdatti minut ylös pois kanjonista.