Kaihon Kalvama

Luku 7

Kuolema on edessäni. Sitten, joku tai jokin ravistelee minua. Sitten kuolema kumartuu suukottamaan minua.

Yritän väistää, mutta havahdun tosielämään.

Sandran lämpöön.

-Taisit nähä aika pahaa painajaista, hän hymyilee.

-Joo, vastaan.

Pidämme toisiamme kädestä kiinni.

Juuri kuten lupasimme.

"Pidän aina kädestäsi kiinni, ylä- ja alamäissä."

Päässäni kaikuvat Sandran sanat.

"Rakastan sua."

"Oot ihana."

Silmissäni vilisevät muistot.

Sandran ja minun ensitapaaminen.

Kaveruus.

Ensisuudelma.

Minun ensirakkauteni.

Ensitreffit.

Pysähdyn.

Kuin kelaisin muistojen syövereistä aina nykypäivään asti, mutta pysähdyin.

Pysähdyin siihen päivään, kun Sandra kosi minua.

Vastasin: -Totta vitussa, KYLLÄ!!!

Naimisiinmeno.

Jumjumin haku kennelistä. Tirskahdan vieläkin Sandran ilmeelle, kun hän piti Jumjumia sylissään kuin pikkulasta.

Ja sitten Jumjum kakkasi hänen päälleen.

Sandra vain nauroi, minä säestämässä naurua.

Jumjumkin näytti siltä, että olisi voinut nauraa, jos olisi osannut.

Sitten muistin, kun Sandra sanoi:

-Nyt keksin! Nimetään tää pikku tyttönen Jumjumawardaks.

-Ja mitähän se meinaa? Sanoin leikkisästi.

-Sinä sivistymätön moukka, Sandra sanoi leveä virne naamallaan, se meinaa pääkalloruusua arabiaks.

-Eli kavereiden kesken Jumjum.

Sandran silmät laajenivat, ja sitten syttyivät loistamaan.

-Totta helvetissä, Sandra sanoi nauraen.

Kaikki oli niin hyvin.

Ja on suhteemme kannalta vieläkin, mutta silti tunnen oloni tyhjäksi.

Kuin olisin henkisesti yksin.