Survival mode
(n.) Phase that helps save your life. It's not meant to be how you live.
•ADRIAN•
"Uno! Haha revi siitä!" Serena löi plus neljä kortin kasaan ja näytti mulle kieltä. Mä nostin mun kulmia kyseenalaistavana ja nostin pinosta neljä korttia huokaisten turhautuneena.
"Voidaanko jo lopettaa?"
"Ai ku oot häviöllä?" Serena naurahti ja mä vaan nyökkäsin. Olin hävinny sille jo kuus kertaa ja vaikka mä en mikään maailman surkein häviäjä ollutkaan niin alkoi se jo vähän kyllästyttää.
"No ihansama, oisin voittanu kuiteski", Serena myöntyi. "Häviäjä kerää." Se taputti mua olkapäälle ja kellahti sohvalle makamaan puhelin kädessä.
Mä puuskahdin ja tuijotin kaatuvaa korttikasaa sohvapöydällä. Puolet korteista putosi lattialle. Nostin lippistä ja sekoitin mun hiuksia irvistäen.
Koko ilta oli ihan pilalla.
Ja ei, se ei johtunut siitä, että mä olin muutaman kerran hävinnyt jonkun korttipelin vaan siitä, että mä olin idiootti. Mä olin kuvitellut, että Lumi jättäisi tän meidän jutun sikseen välien vedon jälkeen. Unohtaisi ja jatkaisi eteenpäin. Mutta miksi se olisi tehnyt niin, kun en mäkään ollut? Varsinkaan, kun mä en ollut selittänyt sille ees miksi mä vedin välit. Mä en kuitenkaan odottanut, että se syyttäis siitä itteään.
En todellakaan.
Siks sen purkautuminen tuli mulle ihan täysin puun takaa ja siks mä menetin mun hermot ku se ei kuunnellu mua. Mä olisin halunnu selittää koko asian auki heti siinä hetkessä mutta se ei antanut. Eikä varmaan antais enään ikinä uudestaan, koska olin kusipää. Tosi jees.
Jatkuva huokailu ja puuskahtelu sai Serenan huomion lopulta kääntymään muhun sen kännykän takaa.
"Voin mäki ne kortit kerää jos noin koville ottaa." Se kohotti kulmiaan, kun mä keräsin kortteja.
Mä mumisin jotain epämääräistä.
"Antsalla on sydänsuruja", Oliver huikkasi keittiöstä. Mä en jaksanut välittää sen naljailusta. Keskityin vaan tasoittamaan korttipinoa ja ohitin Serenan uteliaan katseen.
"Sydänsuruja?"
"Olkku puhuu paskaa", mä mumisin. Serena naurahti ja pudisteli päätään. Sitten sen katse nousi portaikkoon ja hymy kiipesi sen huulille.
"Auroraaaaa! Vihdoinki. Mulla menee hermot Adrianiin."
Mäkin katsahdin portaikosta nousevaa Auroraa. Mun isosisko hymyili Serenalle vaisusti ja jokin sen olemuksessa oli vinossa. Se piteli puhelinta kädessään ja asteli keittiöön Oliverin luokse meille sanaakaan sanomatta. Mä ja Serena vilkaistiin toisiamme kummastuneina. Yleensä Aurora heitti läppää ja kaikkee. Se oli Oliverin kanssa samanlainen hölöttäjä eikä melkee koskaa ollu hiljaa. Mutta nyt se oli. Eikä mulla ollut hajukaan, miksi.
Oliver vilkaisi Auroraa kysyvänä, kun se kuiskasi sille jotain, mikä sai Olkun kurtistamaan otsaansa. Se hidasti leipänsä voitelemista ja pudisteli päätään. Aurora pureskeli kynsiään vaikuttaen hermostuneelta.
"Perché?" mä erotin Oliverin kuiskaavan.
Aurora kääntyi muhun ja Serenaan selkäpäin ja selitti mumisten Oliverille jotain juttua. Serena vain tuhahti ja lysähti takaisin sohvalle. Sillä oli kärsivällisyyttä toisin kuin mulla. Etenkin, kun mun kuuloaisti nappasi ilmasta tutun nimen, joka sai mun aistit terävöitymään.
"Ai mitä?" keskeytin kaksikon kuiskailun ja sain niiden huomion liukumaan muhun.
"Mitä Lumista?" mä toistin. En voinut estää uteliaisuuttani. Mä olin tehnyt jäätävän virheen, kun mä en ollut selittänyt sille. Nyt se sitten luuli, että kaikki oli sen syytä, vaikka päinvastoin kaikki oli mun syytä.
Olkku ja Aurora vilkaisivat toisiaan vaivaantuneina. Oliver suki hiuksiaan ja puri alahuulta.
Aurora hymyili hennosti.
"Ei mitää, kuha vaa puheltii.'
Mä naurahdin tönkösti.
"Nii varmaa. Alkakaa laulaa?"
Oliver ähkäisi.
"No jos lupaat olla sekoomatta."
Mä katsoin sitä huvittuneena, ja sekoitin samalla korttipakkaa kädessäni. Serena seurasi myös uteliaana keskustelua ruutunsa takaa.
"Mitennii sekoomatta?"
Ne vilkaisivat toisiaan irvistäen, ja Serena kampeutui kyynerpäänsä varaan samalla mua vilkaisten.
"Mistä kaikesta mä oon oikeen jääny paitsi?"
"Et mistään", mä vastasin nopeasti ja nostin sitten Oliverille mun kulmia. Mä en ihan tajunnut, mitä se tarkotti sekoamisella. Joo ok, saatoin välissä vähän yliajatella mutta en mä nyt sentään sekaisin mennyt...
Enhän?
Aurora loi Olkkuun varoittavan katseen, mikä tarkoitti luultavasti seuraavaa; astut suden suuhun jos nyt avaat suusi.
Mä tunsin ton katseen ja olin nähnyt sen monesti ennenkin. Oliverilla vaan oli onneks tapana olla sokea sille, koska me jaettiin oikeesti melkeen kaikki asiat keskenämme eikä pimitetty toisiltamme mitään.
"Lumi on hukassa."
Mun kortteja sekoittavat kädet jäätyi. Mä räpäytin silmiä.
"Hukassa?" mä toistin epäillen ja Aurora vahvisti nyökkäämällä. Se luovutti asian piilottelemisen suhteen ja alkoi selittää: "Leevi soitti just ja kysy ollaanko me nähty sitä, ei kuulemma vastaa puhelimeen."
Mä nielaisin ja tiputin mun katseen takaisin kortteihin. Jatkoin niiden sekoittamista ajatuksiini vaipuen. Tunsin muiden odottavat katseet itsessäni mutta en reagoinut niihin, vaikka syyllisyys kolkutti mun takaraivossa.
Eikai se mun takia? Eihän?
Kun mä en reagoinut mitenkään, Aurora mutisi jotain jostain pastabolognesesta ja pyysi Serenaa avuksi.
Serena loi muhun ennen sitä vielä yhden katseen: Kaikki ok?
Mä nyökkäsin vaisusti. Se ei uskonut. Kyllä mä sen näin. Mutta se jätti mut silti rauhaan. Se tiesi, niinkuin Olkkukin, että välissä mulle oli oikeasti yhtä tyhjän kanssa yrittää puhua. Jos mä menin lukkoon, mä menin lukkoon. Piste. Vaan mä sain sen lukon auki. Enkä välissä mäkään.
