"Promise?" // finnish larry

Unohtelua ja maalailua

Viikko sitten kävimme Harryn kanssa lääkärissä. Sama mitä kävi puistossa, tapahtui uudelleen. Yhtenä päivänä töiden jälkeen löysin hänet kämpästämme pianotuolilta itkemästä, ja hän kertoi ettei muistanut eilisestä mitään, vaikka oli varma, ettei ollut juonut.

Pelästyin, tietenkin, mutta pysyin rauhallisena Harryn takia ja vakuutin hänelle, että kaikki järjestyy. En ollut niin varma asiasta tällä kertaa, enkä oikeasti olisi voinut luvata mitään. Lupasin kuitenkin.

Parin päivän päästä niin kävi taas, ja silloin sanoin, että meidän pitäisi käydä tapaamassa jotakin ammattilaista, joka voisi kertoa mistä on kyse. Totta puhuen aluksi olin epäillyt sitä, että hän oli oikeasti vain vetänyt kännit ja unohtanut kaiken.

Hän ei innostunut siitä ideasta, että menisimme jollekin lääkärille, enkä olettanutkaan hänen pitävän siitä. Mutta meidän oli pakko, sillä meillä ei ollut hajuakaan siitä, miksi Harry unohteli kaikkea.

Ja ne eivät olleet vain tavallisia pieniä unohteluja, kuten sellaisia, että ei muistanut mihin laittoi avaimet tai kaukosäätimen. Ne olivat pahempia, sillä hän oikeasti unohti tärkeitä seikkoja elämästään. Hän unohti täysin Niallin ja Liamin nimet ja paikat, missä he asuivat. Onneksi hänellä oli kännykässään heidän puhelinnumeronsa kuitenkin edelleen.

Lääkärin diagnoosi ei ollut mitenkään tarkka, ja kunnon tutkimukset maksaisivat maltaita. Harryn ja minun palkoilla ne eivät ihan heti onnistuisi. Meille kerrottiin, että kyse voi olla mistä tahansa sairaudesta näin pienillä tiedoilla. Todennäköisesti ja pahimmassa tapauksessa Harrylla oli jokin sellainen sairaus, joka sai hänet unohtamaan kaikkea lähiaikoina tapahtunutta. Suuremmat muistot, kuten lapsuudenkoti ja perhe eivät unohtuisi, ainakaan heti. Mutta lääkärin mukaan nekin saattaisivat sumentua ennen pitkää.

Eli tiivistettynä: Harry todennäköisimmin unohtaisi kaiken ajan kuluessa.

Masennuin täysin, kun kuulin uutiset. Kun hän silloin puistossa sai ensimmäisen "kohtauksensa", olin pelännytkin jotakin juuri tällaista. Olin vain ollut niin kauhuissani ajatuksesta, että lukitsin sen pois mielestäni luullen, että ongelma olisi sillä ratkaistu. En kestäisi menettää häntä, en nyt, kun saatan menettää äitinikin. Äidin tila ainoastaan huononee ja huononee, ja jos niin käy Harryllekin, en tiedä mitä teen.

Puristin huoneessa Harryn kättä tiukasti samalla kun lääkäri jatkoi puhumistaan, johon en kyennyt keskittymään. Kuulin ja ymmärsin sieltä täältä lauseita, kuten että meidän pitäisi tehdä mieleenpainuvia ja uusia asioita, eivätkä ne ehkä unohtuisi niin nopeasti.

Olen vihainen. Olen vihainen kaikille.

Ensin ajattelin, että Harry viedään minulta, mutta sitten tajusin kuinka itsekästä se onkaan ajatella niin. Harrya ei viedä minulta, vaan hänen koko elämänsä viedään häneltä itseltään. Se ei ole hänen vikansa eikä pyyntönsä, eikä minun pidä rypeä itsesäälissä sen takia ettei hän pian enää muista minua, vaan pysyä vahvana hänen takiaan. Hän ansaitsee tehdä kaikki uudet muistonsa onnellisena, ja toivottavasti minä kuulun niihin. Mikä tahansa tekee Harryn onnelliseksi.

Tuntuu, että kaikki menee huonosti. Ei ole reilua, että koko maailma on minua ja Harrya vastaan. Ainoa ratkaisu on vain niellä kaikki pelko ja mennä suoraan ongelmia vastaan. Pakko ne on kohdata, ja parempi on olla vahva ja varautunut kuin luovuttaa.

Hän nojaa olkapäähäni. Hän itkee taas, toista kertaa tänään. Paitani kastuu, mutta en välitä pätkääkään. Silitän hänen kiharoitaan.

"En halua menettää sinua, enkä perhettäni", hän mumisee hiljaa, ja se särkee sydämeni täysin.

"Et sinä menetä minua, olenhan minä aina täällä kun tarvitset", vastaan alakuloisesti. En sano mitään hänen perheeseensä liittyvää, sillä en oikeasti tiedä, mitä voin hänelle luvata muiden puolesta.

"Tiedät, mitä tarkoitan. En tule tietämään kuka olet", hän irroittautuu minusta, ja katsoo minua silmiin. Hänen omansa punoittavat.

"Ei se mitään, kyllä me selvitään", pakotan itseni hymyilemään.

"Et voi tietää sitä. Älä lupaa mitään mistä et ole varma. Itse asiassa - älä lupaa yhtikäs mitään. Tällä hetkellä en halua kuulla sellaista", hän tiuskaisee surunsekaisena ja vihaisena, astuen taaksepäin. Pian sen jälkeen hän kuitenkin huokaisee uupuneena. Hänen ilmeestään haihtuu huokauksen mukana kaikki äskeinen ärsyyntymys.

"Harry..." katson häntä surullisena.

En jaksaisi käydä tätä draamaa läpi nyt, enkä oikeastaan myöhemminkään. Toivon vain, että voisin käpertyä sängylleni pieneen kippuraan ja sulkea kaiken pois. Mutta ehkä paras vaihtoehto ei ole olla tekemättä mitään.

Saan tyhmän idean, ja päätän pitää siitä kiinni. Huulilleni nousee aivan tilanteeseen sopimaton virne, ja Harry katsoo minua ihmeissään.

"Jos sinulle pitää saada hyviä muistoja, sureminen ei auta", tokaisen ja toivon että hänkin hymyilisi pitkästä aikaa, mutta hän vain tuijottaa minua hiljaa.

"Maali alkaa irtoilla seinistä. Mitä jos me vedettäisiin siihen uutta päälle?"

Hän kurtistaa kulmiaan ehdotukselleni. Kieltämättä se on vähän outo, mutta homma on pitänyt hoitaa jo pitkään, siitä ei ole vain oikein tullut mitään. Ja ehkä tämä olisikin hauskaa - ainakin hauskempaa kuin jatkuva masentuminen.

Hän viimein hymyilee pienesti, ja nyökkää vastaukseksi. Jätän hänet seisomaan siihen ja lähden hakemaan maalaustarvikkeita. Ne ovat huoneeni lattialla, koska nostin ne siihen vain siksi, että muistaisin käyttää niitä. Ongelmana on vain, että olen liian laiska aloittamaan sellaista isoa projektia yksin. Harry on yleensä niin paljon ulkona muiden kanssa, joten emme ole ehtineet. Nyt, kun... asiat mutkistuivat, olisimme ehkä enemmän toistemme seurassa.

Tiedän, että on typerää käyttää Harryn "sairautta" - tai miksi sitä pitäisi kutsua - hyväksi sillä tavalla, että saisin olla hänen kanssaan enemmän. Ehkä mikään ei edes muutu. Päinvastoin; hän saattaa alkaa olla vähemmän aikaa seurassani. Ehkä hän haluaakin olla toisten kavereidensa kanssa. Ja ehkä minä olenkin liian takertuvainen ja odotan häneltä, ja ihmisiltä ylipäätään, aivan liikaa.

Tartun parin litran maalipurkkiin ja muutamaan siveltimeen, ja vien ne olohuoneeseen. Harry istuu sohvalla, tuijotellen seinää. Hänen silmiensä ympärillä on vielä vähän punoitusta, hän itki kauan ja paljon. En tiedä onko normaalia, että se näyttää mielestäni söpöltä, mutta joka tapauksessa yritän unohtaa sen.

"Aloitetaanko?" kysyn ja tartun tätä kädestä. Hän kääntää katseensa minuun, ja nyökkää hitaasti. Piirrän peukalollani kevyesti pari ympyrää hänen kämmenselkäänsä ja hän nousee ylös.

"Louis..." hän sanoo hiljaa, ja minä pysähdyn kuuntelemaan, kiinnostuneena. Hän vaikuttaa hermostuneelta, ja minua jännittää, mitä hän aikoo sanoa.

"Tai ei mitään", hän hymähtää pudistaen päätään ja katsoen lattiaan.

"Aloitetaan vaan."

-----

Sanoja: 926

Joooooo idk multa on ihan loppunu inspis tähän, mut ehkä tää tästä.

Kiitos kun luit,

~heavenlarrie~