Lattialla lojuu kuukausia vanhoja sanomalehtiä. Uusia Acanthalla ei ole ollut varaa ostaa, joten vanhat on koluttu useaan kertaan läpi. Becka ei kiinnitä huomiota huoneen yksinkertaiseen, kaaoksellisuutta hipovaan yleisvaikutelmaan. Hän astelee lattialle jätettyjen tavaroiden ohi ja nojaa tummaan mahonkipöytään. Maisema kaupungille päin on kaunis pimenevässä illassa.
"Kiitos, että saan yöpyä täällä", Becka tokaisee pitäen hopeisen katseensa yhä ulkona. Ikkunan nurkkaan on hento olento punonot hämähäkinseittejä. Puhtauteen voimakkaasti kiinnittynyt Acanthakaan ei pysty pitämään kaikkea kunnossa. Energia ei yksinkertaisesti riitä tavaroiden siirtelyyn ja ikkunan puhdistamiseen. Hämähäkki saa jatkaa seittiensä levittämistä, kenties se joskus löytäisi surullisen kärpäsen ennen kuin ehtii itse kuolla. Acanthan asunnossa hämähäkin ruoaksi on lähinnä pölyä. Pölyä ja pettymystä.
Acantha hymyilee Beckan suuntaan, vaikka tietää tämän katsovan muualle.
"Minulla ei ole sänkyä molemmille. Voit nukkua tuossa, minä kyllä keksin jotain." Acantha osoittaa huoneen toisella puolella olevaa, matalaa sänkyä valkoisine peitteineen. Becka kääntyy sängyn puoleen, nojautuu mahonkipöytää vasten ja mutristaa huuliaan.
"En ala häätämään talon emäntää omasta sängystään. Nukun lattialla tai kanssasi."
Jälkimmäinen vaihtoehto saa Acanthan sydämen huutamaan. Huudot eivät ole kauniita. Acantha muistaa isoäitinsä kommentit siitä, millainen käytös on soveliasta toisten ihmisten kanssa ja millainen ei. Ei lyhyitä hameenhelmoja, ei housuja edes talvisin, ehdottomasti aina hiukset korvan taakse sidottuina tai kiinni. Kaksilahkeisten seurassa niiataan ja nyökytellään, ei vedetä sukkia pois tai kiskota hameenhelmaa ylemmäs. Kaulus mielellään mahdollisimman korkea.
Sellaiset neuvot eivät koskaan koskettaneet Acanthaa. Häntä eivät miespuoliset sielut kiinnostaneet silloin eikä nyt, kehot vielä vähemmän. Acantha löytää turvaa vain naisten katseista, lämpimistä hymyistä ja kevätnauruista. Sellaisia ajatuksia hän ei ole koskaan paljastanut isoäidilleen. Silti hän epäilee, että tämä paheksuisi ajatusta tyttärentyttärestään toisen ihmisen kanssa samassa sängyssä. Ja jos hän tietäisi, millaisia ajatuksia Acanthalla joskus on naisista, isoäiti kiroaisi hänet siinä samassa. Suo veisi hänen sielunsa, metsä kadottaisi huudot. Acantha ei koskaan voisi kertoa.
Acantha tietää, ettei Becka ajattele samassa sängyssä nukkumista samalla tavalla kuin hän. Becka näyttää ihmiseltä, joka ottaa kaikki siipiensä alle ja rakastaa heitä omalla tavallaan. Acantha ei osaa kuvitella maailmaa, jossa Beckan kaltainen ihminen ottaisi hänet lähelleen. Iholle asti.
"Jos me vain mahdumme", Acantha vastaa lopulta likimain kuuluvalla äänellä. Hän tietää kyllä sänkynsä mitat, hän on laskenut, että varmasti vie aina yhtä ison tilan siitä. Ei yhtään enempää kuin mitta kertoo.
"Toki, kyllä yhteen sänkyyn aina kaksi hameenhelmaa mahtuu", Becka sanoo ja virnistää. "Sitä ennen minä haluaisin pelata erästä peliä. Mitä mieltä olisit siitä?"
"Minä en taida osata pelejä." Acantha nykii hihaansa. Läheisyyden pelko tykyttää jälleen suonissa.
Beckan ilme kielii periksiantamattomuudesta. Hän astuu lähemmäs ja vie Acanthan kädet omilleen. Puristaa lujaa jokaista auennutta rystystä ja liiaksi erottuvaa luuta. Korjaa, parantaa.
"Aivan varmasti osaat", Becka vakuuttaa. "Meidän tarvitsee vain kysyä toisilta vuoron perään kysymyksiä. Tutustumispeliä."
"Minä en..." Jälleen. Jälleen sanat kääntyvät vastaan.
"Minä ainakin tahdon tietää sinusta kaikenlaista."
"Miksi sinä olet minulle tuollainen? Noin... noin lämmin. Miksi minä?"
YOU ARE READING
Musteenkantaja
Fantasy"He tulivat jonoissa. Olkapäille oli asetettu valkoisia viittoja merkiksi toimituksen häpeällisyydestä. Valkoinen väri muistutuksena siitä, mitä he eivät voineet saavuttaa. Minä kuitenkin tiesin totuuden pelkästään katsomalla heitä silmiin, joissa p...
