Emilian pov
Sanoja: 1141
Repesin nauruun Nean tyhmälle jutulle ja avasin ruokalan ja aulan välisen oven. Kävelin pienen porukkamme keskellä kohti ruokakärryä, jossa välipala odotti. Huokaisi, oli taas omenoita. Nappasin kuitenkin muiden mukana minulle tarkoitetun omenan ja vilkaisin taakseni. Muut suuntasivat jo tyhjää pöytää kohti, joka komeili lähes keskellä ruokalaa. Lähdin kaveriporukkani luokse muita luokkalaisia pujotellen ja rojahdin Olivian viereiselle penkille. Laskin omenan kädestäni pöydälle, kaivoin puhelimeni omenan viereen ja vedin repun pois selästäni jalkoihini. Nappasin omenan vasempaan käteeni ja haukkasin palan. Avasin puhelimeni oikealla ja aloin lukea viimeisiä viestejä M&M teamin ryhmästä, samalla muiden juttuja kuunnellen. Kulmani kurtistuivat ja jätin omenan suuhuni alkaen kirjoittaa vastasta kysymykseen, joka ryhmään oli esitetty.
Aivan yht'äkkiä ilman mitään varoitusta koulun hälytyskellot alkoivat soida. Laskin puhelimeni alas ja kuuntelin kuullutusta rukoillen mielessäni sen olevan harjoitus. Koko muukin ruokala hiljeni kuuntelemaan matalaa ja mekaanista miesääntä.
"Huomio huomio. Tärkeä kuullutus oppilaille ja henkilökunnalle. Kiinteistö tyhjennetään turvallisuussyistä, pysykää rauhallisina ja poistukaa välittömästi. Noudattakaa poistumisohjeita ja kuunnelkaa henkilökunnan ohjeita."
Vilkaisin kauhuissani kavereitani ja uudestaan kattoon, kuin toivoen äänen ilmoittavan kuullutuksen olevan pila. Se ei kuitenkaan ilmoittanut ja aivoni rekisteröivät hitaasti faktan, ettei se ollut harjoitus. Ruokalassa alkoi uudestaan puheensorina, mutta uudella sävyllä. Kaikkien äänistä kuulsi pelko ja hätäännys. Olin jähmettynyt paikalleni istumaan ja havahduin vasta, kun Olivia kiskoi minua kainaloista ylös kiljuen korvaani kaiken melun ylitse:
"Emilia, nyt pitää mennä!"
Tunsin kyynelien kohoavan silmiini, mutta nappasin kännykän takataskuuni ja nousin tuolista ylös. Sujautin käteni repun olkaimista ja pyyhkäisin silmiäni toisella kämmenensyrjällä. Olivia nappasi kädestäni kiinnni ja puristi sormiani. Seurasin tyttöä mitään näkemättä ja törmäilin samalla muihin Olivian tehdessä meille tietä kohti ysiluokkalaisten kenkätelineitä.
"Ei oo mitää hätää", kuulin Olivian sanovan tärisevällä äänellä.
"Sen on pakko olla harjotus."
Nyökkäsin surkeana ja pyyhkäisin uudestaan silmiäni. Tunsin paniikin kasvavan koko ajan sisälläni. Tiesin hälytyksen alkaneen tulipalosta, ei se muukaan voinut olla, jos kuulutus kuulosti siltä. Säikähdin hirveästi ja yritin olla ajattelematta vaaraa, joka uhkasi. Olivian käsi ei irronut omastani hetkeksikään, kun puskimme läpi oppilastovereidemme. Omenani tippui suustani kesken matkan, enkä vaivautunut nostamaan sitä likaiselta lattialta. Lopulta saavuimme kenkätelineille ja naulakoille.
"Nappaa sun takkis!" Olivia huusi kaiken melun yli ja nappasi oman takkinsa. Tein työtä käskettyä ja nappasin oman mustan bomberini käteeni muiden, koko ajan vähenevien takkien joukosta. Olivia veti minut kenkätelineille ja tunki kengät jalkoihinsa, päästämättä kädestäni hetkeksikään irti. Tungin omat Adidakseni jalkoihini mitään sanomatta ja täysin mekaanisin liikkein. Toisen käteni irrotessa kengästäni Olivia veti minut heti ulos ovesta.
Keuhkoihini puski raikasta, kylmää ilmaa ja rauhoituin muutamaksi sekunniksi, kunnes näin kokoontumispaikalle kävelevät oppilaat. Silmiini kumpusivat uudet kyyneleet ja aloin tärisemään holtittomasti. Hengitykseni vaikeentui ja jalkani alkoivat täristä.
"Ei mitään hätää. Sen on pakko olla harjotus", Olivia sanoi tärisevällä, mutta varmalla äänellä ja alkoi johdattaa minua kavereidemme luokse, jotka odottivat meitä katoksen alla. Muut käänsivät katseensa meihin ja tulvat halaamaan meitä. Puristauduin ystävieni väliin ja uudet kyyneleet virtasivat poskilleni.
"Meijän pitäis mennä tonne kokooontumispaikalle", Olivian vaimea ääni sanoi takaani. Katseeni kuitenkin kohdentui tyttöön, joka käveli juuri ohitsemme.
"Noora", suustani pieni kutsu, jonka kuitenkin kyseinen tyttö kuuli ja kääntyi minuun päin. Näytin varmasti erittäin surkelta, koska hän tuli luokseni ja liittyi ryhmähaliimme.
"Onko kaikki hyvi? Miks sä itket?" Noora kysyi, mutta en ehtinyt vastata, kun historianopettajamme tuli hätistelmään porukkaan kohti kenttää kireän näköisenä.
"Nyt mennään!" Olivia sanoi ja vetäisi minut ja muut matkaan. Kävelimme viimeisten joukossa kohti kenttää, missä koko muu koulu jo seisoskeli kylmissään.
"Pitäiskö Martinukselle kertoo?" Kaisa kysyi hiljaisella äänellä niin, ettei kukaan ulkopuolinen kuullut. Pudistin kiivaasti päätäni, mutta Olivia kaivoi jo toisella kädellään puhelintaan esille.
"Mä pistän vaan siihen ryhmään viestiä", tyttö sanoi vaimealla äänellä ja nyökkäsin. Ehkä olisi parempi, jos poikaystäväni tietäisi, tiesin nimittäin, että hän olisi soittanut minulle heti, kun tiesi kouluni loppuneen.
"Jos se ois ollu oikee tilanne, miks ne ois antanu meijän ottaa kengät ja takit mukaan?" Nea kysyi alkaen pohtia tilannetta. Muut puhuivat tasaisesti koko lyhyen matkan kokoontumispaikalle ja siellä liityimme rinnakkais luokkan piiriin missä muut miettivät hälytyksen syytä. En osallistunut keskusteluun millään tavalla, mutta aika ajoin yksinäinen kyynel tippui poskelleni.
Paikalla näkyi opettajia, mutta kukaan ei tiennyt mitä mitä oli tapahtunut. Kaikille mielle alkoi tulla kylmä ja vedinkin bomberin päälleni ja vetoketjun kiinni. Tungin toisen käteni Olivian takin taskuun ja toisen omani, mutta silti kylmä hiipi jäseniini. Muut jatkoivat edelleen miettimistään ja kyselivät välillä ohi kulkevilta opettajilta tiesivätkö he mitään. Kun olimme seisoneet ulkona melkein kymmenen minuuttia tunsin kosketuksen olkapäälläni.
"Hei, Emilia. Onko kaikki hyvin?" Jimi kysyi ja tuli minun ja Nean väliin piiriimme. Muutkin pojat liittyivät viimein isoon joukkoomme.
"Ööh, en mä tiiä", sanoin ja uusi kyynel valui pitkin poskeani.
"On vaa kylmä", selitin.
"Tuu tänne", poika sanoi ja levitti kätensä halaukseen. Painauduin empimättä pojan hupparin peittämää rintaa vasten ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Tärinäni helpottui saman tien ja lämpenin hiukan.
"Onks kaikki muuten hyvin?" hän kysyi. Nyökkäsin vain.
Seisoimme pitkään toisiamme vain halaten. Jimi tiukensi otettaan minusta koko ajan ja lopulta se alkoi tuntua tukahduttavalta. Minulla oli edelleen kylmä, mutta tunsin kuumuuden leviävän hitaasti, mutta varmasti kehoni jokaiseen jäseneen.
"Jimi", henkäisi ja irrotin käteni pojan ympäriltä. Hän teki äkkiä samoin ja astui askeleen minusta taaksepäin voidakseen katsoa minuun kunnolla. Henkäisin syvään ja vedin käteni hiuksieni läpi maahan tuijottaen.
"Emilia? Kaikki hyvin?" Olivia kysyi ja tuli viereeni vetäen minut sivuhaliin. Nyökkäsin ja kohotin katseeni Jimiin, joka seisoi edelleen edessäni, mutta neuvottoman näköisenä.
"Mulle... mä lämpesin jo. Kiitti", sanoin ja yritin loihtia kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen. Jimi nyökkäsi ja välillemme ehti laskeutua kuisallinen hiljaisuus. Aivan varmasti hän oli huomannut, että en ollut vielä lämmennyt ja olisinkin mennyt mielelläni takaisin pojan lämpimään halaukseen. Jokin kuitenkin asti minua ja sai kehossani aikaan oudon tunteen, kun olin halannut poikaa.
Mietteeni katkaisivat puhelimeni lyhyt tärähdys takataskussani. Otin sen käteeni ja avasin viestin.
"Voi hitto!" tuhahdin ja Olivia käänsi kasteensa minuun.
"Mitä kävi?" hän kysyi.
"Tinus kävi", huokaisin ja aloin vastata poikaystäväni viestiin.
Sormieni käydessä kiivaasti näppäimistöllä muut oppilaat alkoivat kuhista ja puheen volumi nousi entisestään. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja huomasin rehtorin tulleen paikalle. Hän jutteli juuri vararehtorin kanssa jotakin ja nyökkäsi vastauskeksi johonkin kysymykseen. Käänsin vain katseeni takaisin puhelimeen ja jatkoi viestin kirjoittamista.
"Huomio oppilaat! Siirrytään saliin niin ääni kuuluu vähän paremmin! Hälytys oli aiheeton, mitään vaaraa ei ole!"
Lähetin viestin juuri samaan aikaan, kun kaikki lähtivät kiitollisina kulkemaan takaisin kohti koulua. Olivia veti minua eteenpäin ja jäin hänen ja Jimin väliin puristuksiin. Pojasta huokui edelleen houkuttelevaa lämpöä, mutta kehoni halusi hänestä niin kauas, kuin vain olisin pystynyt menemään. Hivuttauduin niin paljon Oliviaan päin, kun vain pystyin, mutta silti poika tuntui olevan aivan liian lähellä minua.
Ulko-ovilla nappasimme kengät käsiimme ja jatkoimme muun oppilasmassan mukana kohti iso liikuntasalia. Siellä etsimme oman porukkamme minne olivat löytäneet viimein myös Oskari, Ossi ja Hermanni. Istuimme muiden sekaan lattialle heidän jutellessa jo jotakin. Kaikki juttelivat omissa porukoissa tai yhdistyneissä porukoissa samaan aikaan, kun opettajat kiersivät seinänvieriä ja hätistelivät porukkaa istumaan keskemmälle lattialle. Itse vain tarkkailin muita enkä niinkään keskittynyt oman porukkani jutteluun. Kun rehtori käveli salin ovista sisään viimeisimpänä porukka lopetti puhumisen melkein kokonaan. Salin täytti puheensorinan sijaan kuiskaukset ja vilkaisut rehtoriin.
Tää luku perustuu ihan tositapahtumiin. En tiiä sanoinko täällä, mutta viime keväänä mun koulussa tuli palohälytys. Se oli onneks vaan jonkun urpon laukasema hälytys, joka oli aiheeton. Kuitenkin, se järkytti ihan mua, mutta myös yhtä mun kaveria tosi pahasti. Sinä päivänä heti, kun tulin kotii rupesin kirjottamaan just tätä lukua. Viime viikol kirjotin tän loppuun.
Olivian käytös on saanu inspiraation mun omasta käytöksestä sillon keväällä.
Emilian reaktio taas on yhen mun parhaista kavereista.
Nyt sitten, asiasta toiseen!!
Yritän jatkossa julkasta kaks osaa, mutta, jos tulee vaan yks niin ei, en ole kuollut, mutta mulla ei välttämättä riitä aika kirjottaa toista. Nyt, kun alotin uuestaan kirjottamaan instaankin niin sekin velottaa mun aikaa jonkin verran...
Pitäkää kiva viikko ja paranemisia kaikille sieluntovereille, jotka on kipeenä (koska ite poden kaikkien rakastamaan syysflunssaa just nyt) <3
