i sleep naked ➸ larry stylinson [Finnish]

Neljäkymmentäkaksi

Niall ja Zayn istuivat sängyllä Harryn vieressä ja varoivat liikuttamasta hänen kättään. Harry piteli kättään vatsaansa vasten, toivoen, ettei hän satuttaisi sitä lisää. Hän halusi repiä siteet ranteistaan ja viiltää ne auki uudelleen, kun hän tuijotti "parhaita ystäviään". Niallin silmät olivat toiveikkaat, Zaynin olivat täynnä katumusta.

"Harry oletko kunnossa?" Zayn kysyi hiljaisesti ja kosketti hänen kyynerpäätään. "Olemme olleet niin kauheita ystäviä. Hitto, ranteissasi on kauheat viillot ja me molemmat tiedämme, ettet sinä kaatunut."

Harry tuijotti häntä, tietäen, että jos hän yrittäisi puhua, ulos tulisi vain vaikerrus. Hänellä oli aika paha olo, mutta hän jätti sen huomiotta.

"Rakastatko vielä Louisia?"Niall näytti hermostuneelta, kun hän puhui, hän vältteli Harryn katsetta ja leikki sen sijaan sormillaan.

Harry nyökkäsi. Tottakai, hän rakasti Louisia niin paljon. Mutta hän myös vihasi häntä, hän vihasi häntä palavalla intohimolla. Hän vihasi, mitä Louis oli sanonut hänelle, hän vihasi, että Louis oli syy siihen, miksi hänellä tulisi olemaan niin paljon arpia, sekä henkisesti, että fyysisesti.

Vihaan häntä. Vihaan häntä vihaan häntä rakastan häntä rakastan häntä.

Harry toisti mantraansa päässään, kun Zayn ja Niall vuodattivat hänelle huolensa, pyytäen monesti anteeksi ja kertoen mielipiteensä siitä, mitä hänen pitäisi tehdä Louisin suhteen. Ilmeisesti Louis oli lähtenyt, hän oli ajanut pois ja jättänyt Liamin seisomaan ulos, kun hän oli yrittänyt tulla estämään häntä lähtemästä. Harry ei halunnut ajatella, mihin Louis oli menossa. Hän sai mennä minne halusi.

Sitten hän jumittui vain Louisiin. Hänen mielessään pyöri miljoona mielikuvaa, eikä hän kuullut Zaynia tai Niallia enää. Hänen katseensa lukkiutui kuvaan Zaynin takana, kuvaan, jossa olivat hän ja Louis. Se oli kuva, jonka Jay oli ottanut heistä jouluaamuna, kun Louis oli antanut Harrylle lupaussormuksen.

Hänen lupaussormuksensa.

Se oli ollut kädessä, jolla hän oli lyönyt seinää. Milloin se oli ollut hänellä viimeksi?

Hän huokaisi hiljaa helpotuksesta, kun hän näki sen pöydällään, muutaman kirjan päällä, joiden nimet olivat 'Kuin surmaisi satakielen' ja 'Ylpeys ja ennakkoluulo'.

"Harry? Kuunteletko sinä?" Niall itki, otti häntä olkapäistä kiinni ja ravisti rajusti. Harry sulki silmänsä, liike sai hänet voimaan pahoin. Se johtui luultavasti lääkkeestä.

"Niall, lopeta!" Zayn otti kiinni Niallin ranteista ja he katsoivat pitkään toisiaan silmiin käyden sanattoman keskustelun, ennen kuin Niall irrotti vahvan otteensa Harryn pienistä olkapäistä. Harry tunsi vatsansa kääntyvän ja hän räpytti silmiään, kun vahva tarve oksentaa otti hänet valtaansa.

"Harry, oletko kunnossa?" Zayn sanoi huolissaan ja Harry asettui makuulle sängylleen, liu'uttaen jalkojaan eteenpäin niin, että ne roikkuivat laidan yli. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hän nuolaisi huuliaan nopeasti. Hän tunsi mielensä sumenevan.

"Tarkista lääkkeen sivuoireet," Zayn mutisi Niallille ja Niall otti purkin käteensä.

"Ummetus, pahoinvointi, ruokahalun puute, väsymys, kuume, päänsärky, hallusinaatiot."

Heidän äänensä olivat niin kaukaiset. Harry hikoili nyt kovasti, eikä hän pitänyt siitä, hän vihasi sitä. Hänellä oli kylmä ja kuuma samaan aikaan ja hänen vatsansa tuntui niin inhottavalta ja hän tunsi lääkkeen vaikuttavan, koska hänen käteensä ei sattunut enää.

Zayn huokaisi ja poistui huoneesta hetkeksi, ennen kuin palasi kostean liinan kanssa. Harry tunsi kyyneleen vierivän alas poskeaan, kun poika asetti liinan hänen otsalleen, se oli kylmä, kostea tunne.

"Anna hänen nukkua," Niall sanoi surullisesti ja pyyhkäisi kiharat pois hänen kasvoiltaan. "Voimme puhua hänelle myöhemmin, kun hän ei näytä niin ankealta."

Harryllä ei ollut voimaa vastata, hän vain vajosi syvemmälle patjaansa ja yritti olla huomioimatta jyskytystä päässään. Mitä sumeammaksi hänen mielensä muuttui, sitä syvemmälle uneen hän vajosi, ja sitä tunnottomammaksi hän tunsi itsensä.

Olivatko nuo... värejä? Hän näki jotakin, liikkuvan ja katoavan huoneessaan. Mutta hänen silmänsä olivat kiinni?

Hän tärisi, ei hän oli paikallaan.

"Louis!" minä kutsun. Huomaan, että huoneessa tuoksuu popkornille. Huoneeni on niin pieni, ja mietin miksi. Mutta voin keskittyä vain Louisiin.

Hän seisoo edessäni, vaatekaappini vieressä. Tykkään katsella, miten hän liikkuu. Hänen kätensä värisevät, kun hän kävelee ympäri huonettani. Miksi hän on niin hermostunut? "Louis!" sanon uudelleen, kovempaa, ja värähdän ääneni matalalle sävylle, jota vihaan. Kiharani tippuvat kasvoilleni ja se on aika ärsyttävää. Haluan keskittyä, mutta en pysty.

Louis katsoo minua, huulet syvässä mutrussa. Haluan nähdä hänen aurinkoisen hymynsä. Rakastan hänen aurinkoista hymyään, vaikka nään sen enää harvoin.

"Louis miksi sinä lähdit?" kysyn äänekkäästi, mutta joka kerta kun astun lähemmäs, ettei minn tarvitsisi huutaa, hän ottaa askeleen kauemmas. Hänellä on mustat Vans-kenkänsä ja valkoinen hihaton paita. Tuijotan hänen käsiään ja hänen nenäänsä. Hänen nenänsä on minusta täydellinen. Hän on todella nätti, mutta en tiedä miten sanoisin sen hänelle. Hän varmaan ajattelee, että olen ärsyttävä.

"Etkö halua, että lähden?" Louis vastaa ja kurtistan hänelle kulmiani. Haluanko, että hän lähtee? Leikin hetken sormillani. Sormeni ovat niin pitkät, kuten jalkanikin, ja toivon, etteivät ne olisi. Jalkani roikkuvat sängyn laidan yli.

Mutta enhän minä makaa? Pudistan päätäni hämmentyneenä, kiharat pyyhkivät silmiäni ja saavat minut räpyttelemään. Louis ei katso minua enää. Miksei hän katso minuun? En ymmärrä. Toivon, että voisin kuulla hänen ajatuksensa, se olisi niin paljon helpompaa.

"Louis, minulla on ikävä sinua," sanon. Hetkinen. Nyt hän on jalkapallo uniformussaan. Miksi? Hän potkii palloa pojan kanssa, jonka tunnistan. En tiennyt, että huoneeni oli tarpeeksi iso jalkapallon pelaamiseen. Louis syöttää pallon Mitchellille. Tuijotan Mitchelliä ja sydämessäni on todella outo tunne, jota ilmeisesti kutsutaan kateudeksi. Mutta Louis ei pidä siitä, kun olen kateellinen, eikö vain?

Louis jättää lausahdukseni huomiotta ja tunnen käsieni tärisevän. Mitä tapahtuu? Onko tämä unta?

"Hei Enkeli." Tunnen sydämeni hypähtävän sanan takia. Miksi minusta tuntuu tältä, joka kerta kun Louis sanoo niin?  Kylkiluideni alaosaan särkee ja vatsassani tuntuu olevan paljon perhosia. Hänestä olen enkeli.

"Miksi ajattelet, että olen enkeli?" kysyn ja rypistän nenääni. Hän hymyilee aurinkoista hymyään ja pudistaa päätään hetken, ennen kuin koskettaa kihariani.

Hän ei tosin vastaa ja muistutan itseäni kysymään sitä Louisilta uudelleen, kun hän suostuu oikeasti keskustelemaan kanssani.

"Louis, mitä tapahtuu?" sanon. Louisin silmät säteilevät, ne ovat niin siniset. Ne ovat uima-altaan väriset, tai ehkä taivaan. Joka tapauksessas, tahdon maalata huoneeni hänen silmiensä värillä, vaikka se kuulostaakin ouodolta. Mitä jos Louis ajattelee, että olen outo? Tunnen paniikin kasvavan rinnassani kysymyksen takia ja yritän työntää sen pois mielestäni.