Luku 1, osa 1

27 5 0
                                    

 VUOSI 1941

SAKARI

Nojasin pääni junan ikkunaan ja katselin ohi vilahtelevia maisemia. Junan jyske soi korvissani ja silmäni alkoivat painua kiinni ajatusteni harhaillessa unen ja valveen rajamailla. Lopulta nukahdin junan tasaiseen rytmiin raiteilla.

Havahduin hereille kuullessani naisäänen: "Herra, juna on pysähtynyt".

Hieraisin silmiäni nostaessani päätäni. Katsoin ikkunasta ulos ja näin paikallaan tuulessa huojuvia kuusia, sekä pari rakennusta. Oikaisin selkäni, nousin ylös ja astuin junasta ulos. Seuraavaksi junaan nousi asemalla odottaneet reppuselkäiset miehet.

Liikekannallepano.

Minä en siihen osallistunut. En enää tällä kertaa.

"Sakari!" joku huusi ja käännyin ääntä päin.

"Tane!" huudahdin nähdessäni pikkuveljeni hölkkäävän minua kohti reppu olallaan. Hän oli toistamiseen leikannut tukkansa siiliksi.

"Luokan priimus näyttää joutuvan katsomaan sivusta", Tane sanoi pysähtyessään eteeni, yrittäen kuulostaa hauskalta.

Minua ei paljon naurattanut, mutta hymyilin vähän. Tane silitti siiliä päätään ja nosti reppunsa paremmin olalleen. Näin, ettei hän tahtonut katsoa minua silmiin. Hän oli siis vieläkin vähän vihainen viimeviikkoisesta riidastamme.

"En voi jäädä juttelemaan", hän mumisi, kävellen ohitseni, minun tarttuessa häntä käsivarresta.

"Kuule Tane.. Se, mitä viime viikolla tapahtui.."

En ehtinyt sanoa lausettani loppuun Tanen irrottautuessa otteestani. Hänen silmänsä välähtivät alakuloisina.

"Tiedän kyllä, Sakari", hän sanoi. "Minun täytyy mennä.. Pidä huoli, ettet kupsahda".

Pudistin päätäni huvittuneena veljeni vitsille. Tanenkin suulla välähti pieni hymy, minkä jälkeen hän nousi viimeisten joukossa junaan.

"Ole varovainen", sanoin vielä Tanen perään, mutta en tiedä, kuuliko Tane, sillä juna lähti samassa liikkeelle, päästäen ilmoille korvia huumaavan äänen. Jäin asemalaiturille seisomaan ja katselemaan junan menoa kohti itää, vieden ainoan perheenjäseneni mukanaan.

Totta kai olisin halunnut lähteä Tanen mukaan. En vain voinut. Liipaisinsormeni oli paleltunut talvisodassa ja pyyntöni palveluksen pääsyyn evätty. Miehiä tarvittiin myös kotirintamalla. En ollut kuitenkaan ainoa sotilas, joka oli joutunut jäämään pois rintamalta.

Käännyin ja lähdin kävelemään aseman poikki. Samalla ajattelin Tanea, joka joutuisi taas pian keskelle sodan melskettä. Saatoin ainoastaan rukoilla hartaasti, että hän selviäisi sieltä elossa.

Koputin oveen ja pian harmaahiuksinen nainen tuli avaamaan.

"Hei Sakari", nainen sanoi iloisesti hymyillen ja väistyi, jotta pääsin astumaan sisään.

"Hei Martta. Onko Albert kotona?" kysyin, mutta silloin jo kuulinkin ystäväni äänen: "Sakari? Sinäkö siellä?"

Kävelin porstuasta keittiöön ja pöydän ääressä istuva Albert nousi ylös, tullen kättelemään.

"Hyvä nähdä sinua, Sakari. Siitä onkin aikaa", hän sanoi.

Hymyilin ystävälleni ja taputin häntä olalle.

Albert oli menettänyt toisen kätensä talvisodassa kranaatin räjähtäessä lähellä häntä ja yksi sirpaleista oli osunut häneen. Olin kantanut Albertin turvaan, mistä olin saanut kunniamerkin ja minkä takia Albert väitti olevansa velkaa minulle – ja Tanelle. Oikeastaan olin sitä mieltä, että veljeni hurjapäisyyden ja uhkarohkeuden ansiosta minä ja Albert selvisimme rintamalta takaisin.

Veljeni TaneWhere stories live. Discover now