Luku 1, osa 2

10 4 0
                                    

Maria palasi matkoiltaan kahden maissa, Albertin sanojen mukaan. Ystäväni vaimo oli aluksi yllättynyt siitä, että olin jäänyt Annin avuksi kaksosia hoitamaan. Hän tiesi yhtä hyvin kuin Albertkin minun alkaneen kaihtamaan pikkulapsia sen jälkeen, kun olin 17 vuotta sitten jäänyt orvoksi ja tavallaan kasvattanut Tanen. Eikä se ollut ollut helppoa. Tanelle en koskaan ollut myöntänyt, kuinka vaikeita ne vuodet olivat todellisuudessa olleet; en halunnut hänen syyllistävän itseään.

"Teillä on nähtävästi mennyt hyvin", Maria sanoi Annille ja minulle selitettyämme hänelle Albertin lähdön ja minun lupautuneen jäämään siihen asti, kunnes jompikumpi heistä palaisi takaisin.

"Sakarista oli paljon apua", Anni sanoi minua vilkaisten ja väläytti nopean hymyn.

"Se on hyvä kuulla", Maria sanoi minua katsoen. "Jää toki päiväkahveille, Sakari".

En kehdannut kieltäytyä ja Maria suuntasi keittiöön keittämään kupilliset.

"Eikö täällä olekin rauhallista niiden riekkujien ollessa nukkumassa?" Anni kysyi ja käänsin katseeni häneen.

"On, todellakin", vastasin. Talossa oli oikeastaan ihmeellisen hiljaista. Pitkään se ei kuitenkaan kestäisi, kun kaksoset saisivat kaiken riehumiseen tarvittavan energian takaisin..

Lähdin kahvit juotuani. Hyvästelin Anninkin nopealla halauksella. Anni taisi aavistaa, etten ollut valmis aloittamaan mitään vakavampaa ja arvostin sitä, että hän ymmärsi sen. Tuskin hän itsekään haluaisi edetä niin nopeasti.

Saapuessani kotiin, ensimmäisenä pannuhuoneen edustalla minua odotti kirves, minkä olin jättänyt siihen puunkaatohommia varten. Hylkäsin kumminkin ajatuksen pihamaan parin puun kaatamisesta, kyllä sen ehtisi hoitaa myöhemminkin.

Pannuhuoneella käytyäni menin sisälle ja suuntasin keittiöön hakemaan vesilasia. Pysähdyin kuitenkin ovensuussa ja tuijotin keittiöntason kaappeja. Saatoin yhä nähdä ne veriroiskeet ja punaisen lammikon lattialla. Tuohon kohdin isäni oli lyyhistynyt luodin lävistettyä hänen ohimonsa. Minun ja Tanen silmien edessä..

Isäni oli ollut arvostettu upseeri. Häntä ei kunnioitettu pelkästään sotataitojensa vuoksi, vaan myös hänen kielitaitoaan oli ihailtu; isäni oli osannut hyvin ruotsia ja vähän saksaakin. Ne taidot olivat tulleet myöhemmin tarpeeseen kansalaissodassa. Oli hän saanut sodassa kutsumanimenkin, Jahtaaja. Onnekseni en tiennyt tarkemmin, mistä nimi juonti juurensa; vaikka minulla olikin vahva aavistus, mistä isä oli nimen saanut.

Täytin vesilasin kädet aavistuksen täristen. Selkäpiitäni alkoi kylmätä ollessani keittiössä. Olimme Tanen kanssa joskus harkinneet muuttavamme pois ja antavamme talon jonkun muun asutettavaksi tai purkavamme sen kokonaan; oli painostavaa elää talossa, missä tiesi vanhempiensa kuolleen, ja mikä kätki sisäänsä kipeitä muistoja ja salaisuuksia. Mutta kaikesta huolimatta olin kasvanut tässä talossa Tanen kanssa. Sillä oli siis tiettyä tunnearvoa.

Sammutettuani janoni kävelin eteisaulan poikki olohuoneeseen. Näin valokuva-albumin olevan pöydällä. Istuuduin sohvalle ja ryhdyin selailemaan kuvia läpi. Ei niitä hirveästi ollut ja useimmat niistä oli otettu äidin ollessa vielä elossa. Viimeinen muistikuvani hänestä oli, samoin kuin isästänikin, kun ruumista vietiin pois valkoisella lakanalla peitettynä. Siitäkin oli vuosia aikaa..

Kuvia hetken katsottuani suljin albumin ja kävin sohvalle pitkäkseni. Ajattelin ottaa pienet nokoset ennen ulkohommiin lähtemistä. Nukahdin kuitenkin sikeämpään uneen kuin oli tarkoitus..

Heräsin koputukseen ovella ja nousin nopeasti istumaan. Vilkaisin kelloa. Se oli vähän vaille viiden. Kuinka kauan olin oikein nukkunut? Koputus kuului uudelleen, tällä kertaa kovempaa. Nousin sohvalta ja lähdin porstuaan, huutaen samalla koputtajalle: "Tullaan, tullaan!"

En oven avatessani odottanut näkeväni naapuriani Mikko Harjua, kansalaissodan veteraania. Mies seisoi kävelykeppiinsä nojaten edessäni, kasvoillaan se sama, tylyn oloinen ilme kuin viimeksi hänet tavatessani.

"Herra Harju.. Mitä te täällä teette?" kysyin hämmentyneenä.

Mikko vastasi siihen ärhäkällä äänellään, keppiään heilauttaen: "Mitä itse teet, hulttio? Etkö päästä puolirampaa sisälle?"

"Pahoittelen.."

Väistyin ovelta ja suljin sen Mikon tultua sisälle porstuaan. Ohjasin vanhan veteraanin istumaan keittiöön. Mies istuutui alas, pitäen selkänsä suorana, kieltäytyen kahvista, mitä hänelle tarjosin.

"Haluan vain puhua", Mikko sanoi ja istuuduin miestä vastapäätä.

"Mistä niin?" kysyin ja Harjun silmät välähtivät oudosti hänen vastatessa painoa äänessään: "Laurista, minun pojastani. En saanut edellisellä kerralla selvyyttä asiaan. Joten kerrohan minulle, Sakari.. Hän kuoli sinun syliisi.. Mitkä olivat hänen viimeiset sanansa?"

Sävähdin Mikon sanoja ja jäin ilmeettömänä tuijottamaan seinää miehen olan yli. Aivan.. Lauri..

"Minulla on seitsemän tytärtä, Sakari. Lauri oli ainoa poikani", Mikko jatkoi, kun en pystynyt vastaamaan mitään. "Haluan tietää sanasta sanaan, mitä tapahtui".

"Herra Harju.. Kaikella kunnioituksella, minä en.."

"On siinä, saatana.. Aivan samanlainen kuin isänsä".

Hätkähdin ja siirsin katseeni Mikkoon.

"Anteeksi?" kysyin aavistuksen närkästyneenä.

"Ei varmana ollut helppoa kasvaa sellaisen isän huostassa kuin Juhanin. Hänenlaisensa ovat.. Todella kurinalaisia".

"Ei luulisi teitä kiinnostavan asiani".

"En minä sitä tarkoittanut", mies vastasi tarkasti minua silmäillen. "Olen todella hämmästynyt siitä, kuinka paljon muistutat isääsi, Sakari. Olet kuin suora kopio hänestä".

"En ole siitä tavattoman ylpeä", tuhahdin päätäni pudistellen. Ei Mikko suinkaan ollut ensimmäinen, joka huomautti yhdennäköisyydestä minun ja isäni välillä.

"Mutta palatkaamme alkuperäiseen kysymykseeni", veteraani sanoi sitten.

Huokaisin hiljaa, suostuen viimein kertomaan asiasta, mistä todellisuudessa olisin halunnut vaieta loppuelämäkseni.

"En halua loukata teitä tai poikanne kunniaa, herra Harju, mutta Lauri oli tyhmänrohkea. Sen takia hän kuolikin". Mikon ilme ei näyttänyt värähtävänkään jatkaessani ääntäni madaltaen. "Ryssä ampui häntä rintaan. Olin raahaamassa häntä pois tulilinjalta hänen kuollessa. En muista tarkkaan, mitä Lauri sanoi silloin, mutta olen varma hänen vannoneen antavansa punapiruille selkään helvetissä. Hän vannoi sen teidän nimessänne".

Muutin totuutta hieman, mutta en pystynyt kertomaan asian todellista laitaa; en, kun Mikko katsoi minua tuolla läpitunkevalla katseella.

"Hmh.. Lauri taisi sittenkin todistaa olevansa minun poikani", Mikko mumisi silmiään räpäyttäen. Miehen katse ei synkistynyt lainkaan, vaikka aistin hänen surevan Laurin kuolemaa. "Kiitän sinua, Sakari.. Yritit sentään pelastaa hänet. Sekin merkitsee jotain, vaikket pystynytkään auttamaan häntä".

Mikko nousi jaloilleen keppiinsä nojaten. Kiirehdin avaamaan miehelle ulko-ovea; vanhaksi ja puolirammaksi, veteraani liikkui ihmeen nopeasti ja pitkillä askeleilla.

"Vielä yksi asia, Sakari", Mikko sanoi kääntyen ovella minua päin. "Mitä tapahtui sille venäläiselle, joka ampui poikani?"

Nielaisin vastatessani: "Jahtasin hänet kiinni".

"Jahtasit kiinni?" Mikko toisti ääni värähtäen.

"Anna, kun arvaan.. Isäni sai liikanimensä samasta syystä?" kysyin.

"Jaa, sinä et tiedäkään siitä.." Mikko mutisi.

"Enkä välttämättä haluakaan tietää".

Mikon katse muuttui pistäväksi hänen sanoessa: "Isäsi oli hyvä, ellei loistava sotilas. Minäkin olen hengissä hänen ansiostaan. Mutta veikkaan vahvasti, että häntä pelättiin ja vihattiin enemmän kuin kunnioitettiin. Ja siihen oli syynsä. Enempää sinun ei tarvitse tietääkään".

En vastannut veteraanille mitään, hymyilin vain väkinäisesti miehen lähtiessä ulkoporstuasta.

Ymmärsin hyvin Harjun sanat; en minäkään ollut pelännyt ketään yhtä paljon kuin omaa isääni. Tai niin minä ainakin luulin... 

You've reached the end of published parts.

⏰ Last updated: Mar 26, 2023 ⏰

Add this story to your Library to get notified about new parts!

Veljeni TaneWhere stories live. Discover now