Cupido

13. Luku

Hot dog. Parasta syötävää, mitä maa päällään kantaa. Pyyhin ketsuppitahran suupielestäni ja lykkäsin paperin roskikseen. Vilkaisin taas erään talon ulko-ovelle, ja näin sen juuri sopivasti aukenevan, ja pitkän, lihaksikkaan miehen astuvan ulos. Tie oli selvä.

"Elvis has left the building", kuiskasin käheästi hihaani, kuin siinä olisi ollut radiolähetin. "Roger that", mutisin ja lähestyin kissamaisen sulavasti (ainakin kuvitelmissani) rakennusta.

Alaovi ei ollut lukossa, joten pääsin suoraan sisään. Yhden erehdyksen jälkeen sain hissin parkkeerattua oikeaan kerrokseen ja lähdin metsästämään oikeaa ovea.

Hakkasin kuuluvasti nyrkillä ovea ja vaihtelin kärsimättömästi painoa jalalta toiselle. Sisältä ei kuulunut äännähdystäkään. Ehkä uhrini oli lähtenyt työhön, vaikka aamulla olinkin kuullut Nickin valittavan puhelimessa jollekulle, että hänen kämppäkaverillaan oli migreeni.

Kaivoin taskusta postilaatikkooni ilmaantuneen viestin.

"Lovely and merciful Miss Summers

Sain kalat eräältä oppilaaltani, ja hän kyselee edelleen niiden kuulumisia. Hän pettyisi kovasti, jos saisi tietää niiden kuolleen katalan vainoajan kynsissä. Show some mercy! Odota vielä muutama päivä, että pääsen takaisin asuntooni ja saan uuden akvaarion! PLEASE!"

Mokoma kuvitteli voivansa vedota tunteisiini ja sääliini. Phyh.
Otin valmiiksi kirjoittamani viestin ja tungin sen ovenrakoon.

"To not very dear D. Jackson.
Säälin anelut eivät tehoa.
Lunnaat ovat 8 kalaa (and counting.) Sinulla on kaksi päivää aikaa, ennen kuin ne pääsevät tutkimaan, löytyykö New Yorkin viemäreistä todella krokotiilejä."

Lähdin takaisin kadulle määrätietoisin askelin. Olin ylittänyt ruokatuntini, mutta korvaisin sen  olemalla seuraavana päivänä pidempään.

Yllättäen John Jameson oli työpaikkani ulko-ovella takki päällä lähdössä.
- Olivia, tule mukaan?
Kyselemättä käännyin seuraamaan häntä kadulle.
- Minne?
- Meillä on radiohaastattelu.
- Miksi minunkin pitäisi tulla? Kysyin kauhistuneena.
- Sinä olet Cupido. Meidän pitää promota sinua, että saat omia asiakkaita.

Omia asiakkaita? Vatsani muljahti jännityksestä.
- Mutta minä en ole yhtään valmistautunut radiohaastatteluun, parkaisin,
- Se on paikalliskanava, todennäköisesti vain muutama tuhat kuuntelijaa, pomoni yritti rauhoitella.
Olisiko minun pitänyt rauhoittua? Muutama tuhat?

Väänsin surkeasti toista suupieltäni ylös.
- Hyvin se menee. Ole vain oma, säteilevä itsesi, mies lohdutti ja kietoi kätensä hartioitteni ympärille. Sovitin askeleet hänen rytmiinsä ja toistin hänen sanojaan mielessäni kuin mantraa.

Saavuimme pian asemalle ja totesin sen isommaksi kuin toivoin. Ympäriinsä käveli porukkaa, ja jotkut heilauttivat kättään meille tai tulivat kättelemään. Amor kaikessa ylhäisyydessään ei tainnut olla ensikertalainen siellä.

Nuoren, mutta tehokkaan näköinen, lyhyt, vaalea, silmälasipäinen assistentti nimeltä Sally riensi luoksemme ja saattoi meidät takahuoneeseen.

- Lähetys on käynnissä, ja teidät on ajoitettu kymmenen minuutin kuluttua. Onko siinä tarpeeksi aikaa?
Nyökkäsin vaisusti. Ilmeisesti olimme myöhässä, ja kysymättäkin se oli minun vikani.
- Onneksi radioon ei tarvitse tehdä kummempaa maskeerausta, nainen mutisi itsekseen, ja lisäsi kovemmalla äänellä, - haluatteko jotain virvokkeita ensin?