Joulufiction • Tuntematon sotilas

- Joulufiction 2018 -

VAIKKA IHMINEN KUOLEE, NIIN MUISTO ELÄÄ.

Joulupäivänä hautausmaalla oli hiljaista. Raskas lumihuntu oli peittänyt maan ja sai haudat näyttämään koskemattomilta, vaikka viimeksi eilen alueella oli kulkenut paljon väkeä.
Kariluoto putsasi takkinsa helmasta lunta ja paransi otettaan ruskean paperipussin kahvoista ihaillessaan mielessään kolmionmuotoista siunauskappelia, joka oli seissyt paikallaan jo vuosien ajan. Kappelin vaaleat seinät ja tumma katto toivat suloisen, harmoonisen vaikutelman olematta liian raju katsojansa silmille.
Kariluotoa hymyilytti. Hän astui polulle, joka johti kappelin takana aukeavalle alueelle. Alue oli jaettu kahteen osaan, pitkien puuristirivistöjen keskelle avautui leveämpi polku, jonka päässä seisoa jökötti suuri, koristeeton risti.
Ristin juurella oli tuotu sinivalkoisia seppeleitä ja kukkakoristeita, joista osa oli jo nuupahtanut pakkasessa. Pari kynttilää ristin edessä kertoi myös jonkun käyneen muistamassa sankarivainajia.
Muutamat pienemmistä risteistä olivat saaneet myös oman kynttilänsä niiden sukulaisten toimesta, jotka heidän uhrauksensa todella muistivat ja etenkin halusivat muistaa.
Kariluoto seisahtui keskelle aukeaa ja jäi katselemaan suurta ristiä, johon oli kaiverrettu kaksi vuosilukua viivalla yhdistettyinä sekä sanat:
Vaikka ihminen kuolee, niin muisto elää.

Vuosiluvut toivat Kariluodon mieleen muistoja. Katkeransuloisia, kauniita muistoja, joita ainoastaan viimeinen sotakesä oli rajusti haalistanut. Vaikka sota olikin kurjaa ja kauheaa, rumaa, oli hänen henkinen puolensa puhdas - eikä hän koskaan vaivaantunut miettimään, minkä vuoksi soti tai oliko hänen käymänsä sota muka jotenkin oikeutettua.
Jos hän olisi sitä uppoutunut miettimään, olisi se särkenyt kaiken hänessä, hän olisi murtunut ja koko hänen ajatusmaailmansa olisi pitänyt laittaa kokonaan uusiksi. Sodan lopputulos oli saanut hänet jo pahemmin tolaltaan, niin pahasti, että sen häämöttäessä kaukana näkökentän laidalla, oli hän johdattanut miehistään uskollisimmat, ne, jotka olivat verta ja hikeä ja kipua ja vaivaa väistämättä seuranneet häntä poterosta poteroon ja suon kuin suonkin ylitse kärsimysten tiellä luovuttamatta tai valittamatta, kuolemaansa.
Koko neljäs joukkue oli tapettu. Kariluodon kurkkua kuristi, kun hän muisti miestensä elottomat ruumiit sekä Ukkolan veriset huulet, kun mies äänettä pyysi armonlaukaustaan. Sitä ei oltu annettu, Kariluoto oli raahannut Ukkolan kookoon miesten kanssa koukkaukseen ja yrittänyt saada miehen pitämään nuoresta elämästään kiinni - mutta turhaan. Ukkolan voimat olivat ehtyneet, ja kun Sihvonen oli kiväärinsä liian lähelle haavoittunutta unohtanut, oli Ukkola itsensä ampunut.
Kariluoto ei ollut itkenyt nähtyään Ukkolan, viimeisen rohkean miehensä, kuolleen, mutta nyt hänen silmäkulmiaan polttelivat kuumat kyyneleet. Ukkola oli hänen paras miehensä, epäilemättä. Muitakin hyviä oli ollut, kuten Tyynelä ja Rekomaa, mutta Ukkola oli ollut paras ja luotettavin, se, joka seurasi joukkueensa johtajaa luotisateeseen itsensä unohtaneena, ainoana ajatuksena päässään saavutettava tavoite jossain edessäpäin - ja ehkä juuri se uskollisuus: Kariluodon vauhdissa oli pysyttävä, ja kulkemalla Kariluodon rinnalla hän oli suurin apu kellekään.
Ukkolasta oli muodostunut hänen keittoporukkansa, pakkitoverinsa, silloin, kun hän miestensä kanssa oli. Olihan Ukkolalla muitakin miehiä lähellään, mutta Kariluoto oli aivan kuin prioriteetti. Kariluodolle Ukkola tarjosi aina vähäisimmästäänkin ja piti huolta omalla, hieman välinpitämättömällä ja miehekkään jäykällä tavallaan.
Ja niistä hetkistä, jotka he yhdessä viettivät, oli Kariluoto suurimman osan onnellisimmista sotamuistoistaan saanut. Ukkolalle hän oli eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa siinä mielessä, ettei oikein koskaan osannut antaa samalla mitalla miehelle takaisin.
Kariluoto tiesi entuudestaan, mikä niistä keskipohjalaisen sankarihautausmaan puuristeistä oli Ukkolan, sillä olihan hän tuon haudalla käynyt ennenkin. Eihän Ukkola itse haudassaan rötköttänyt - mies oli siunattu kentälle jääneenä muun vanhan nelosen tavoin - mutta ainut keino muistaa miestä oli laskea kynttilä sen tyhjän haudan tykö. Ja sen Kariluoto taas teki. Hän puhdisti ristin seudun lumesta (lumimäärä haudan päällä kertoi, ettei kukaan ollut siellä käynyt ja se sai Kariluodon surulliseksi) ja laski kynttilän valkoisen puunkappaleen juurelle. Hän raapaisi tulitikun ja sytytti kynttilän, joka leimahti heti liekkiin aivan kuin Ukkola itse olisi niin tahtonut tapahtuvan.
Kariluoto hymyili kyynelten virratessa hänen poskilleen. Aikansa hän seisoi hiljaa, liikahtamatta, ristin edessä ja itki muistojen esiintuomia suloisia kyyneleitä. Hän muisti sen asemasodan aikaisen talvipäivän, kun oli löytänyt Ukkolan lukemasta ikivanhaa romaania juoksuhaudasta, sillä sisällä korsussa oli ollut liikaa melua, ja hän muisti sen kesän, jolloin palasi rintamalle vastanaineena kapteenina - Ukkola oli tarjonnut hänelle vähäisistään, kasvoillaan apea ilme ja rasittunut juonne, mutta silmissään taistelijan palo. Suurhyökkäyksen aikaisesta väsymyksestä ja liasta huolimatta Ukkola oli ollut komea ja puoleensavetävä, niin kuin aina. Sitä mieltä hän miehestä oli aina ollut.
Kariluoto oli aina katsellut Ukkolaa mielellään - Ukkola oli hyväkäytöksinen ja miehen keho oli niin tavattoman hyvin muodostunut ja kehittynyt, että sen takia Kariluoto oli oikein innolla odottanut pataljoonan uimamestaruuskisoja ynnä muita leikkimielisiä temppuja päästäkseen näkemään Ukkolan ilman armeijan karkeaa, harmaata sarkaa. Ei hän sitä oikein itse käsittänyt, mutta kai hän jotenkin Ukkolasta piti muutoinkin, kuin vain sotakaverina.
Kariluoto tunsi kylmän turruttavan jalkojaan, jonka vuoksi hän katsoi aiheelliseksi siirtyä muistomerkin tykö. Hän jätti hymynsä hyvästiksi Ukkolansa haudalle ja siirtyi vakavana takaisin leveälle polulle ja asteli suoraryhtisenä suurelle ristille. Toisen kynttilän hän jätti sinne, keskelle ristin alttarimaista tasoa ja sytytti sen kaikkien sodissa kaatuneiden ja kärsineiden muistolle. Ennen kuin hän kääntyi lähteäkseen, hänen mielessään pilkahti vielä ajatus siitä, että kuinkas niiden unohdettujen yhteisen asian puolesta kaatuneiden sankareiden hautojen, ja niiden unohdettujen muistojen, kanssa käy, ellei kukaan heidän haudoillaan kulje?
Poistuessaan kipeiden ja onnellisten muistojen kehdostaan ja jätettyään taas Ukkolansa taakseen, hän päätti, että kun talvi seuraavan kerran saapuisi ja koittaisi vuoden 1949 joulu, veisi hän pienen kynttilän jokaiselle sankarivainajalle.

Palattuaan isältään lainaamalleen autolle hän tajusi ajatella myös muiden miestensä yksinäisiä, tyhjiä hautakumpuja eri puolilla Suomea - kuka heitäkään muistaisi, elleivät sukulaiset kävisi tai hän heidän joukkueensa muistoa vaalisi? Hän päätti nostaa ennen sotaa otetun ryhmäkuvan miehistään kirjahyllynsä päälle kehystettynä.
Päästyään ratin taakse istumaan hän hymyili uudestaan.