Trust / Luottamus

010 Sopimus Bashirissa

10.Luku: Sopimus Bashirissa

Muutaman seuraavan päivän ajan Olivia kärsi tylsyydestä ja huolesta. Aina kun hän istahti hetkeksi alas (mitä tapahtui hyvinkin usein, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä) hän yritti selvittää mitä hänen äitinsä antamat merkit tarkoittivat. Laivalla matkaaminen ei lopulta ollutkaan niin kovin jännittävää. Kun manner oli kadonnut näkyvistä, edessä oli vain aaltoja ja harmaata sinisyyttä silmän kantamattomiin. Valtavat purjeet pullistuivat tuulesta ja kiireisimpänä aikana ei sopinut olla kansipoikien tiellä.

Kun tyttö ei pohtinut arvoitusta, hän saattoi seistä pienen hetken kylmässä tuulisella kannella ja katsella merelle miettien, miten Dina, Zen ja Blade pärjäsivät. Jos hän ei kuulisikaan heistä enää koskaan... Mitä hän tekisi? Jos he eivät enää tulisi takaisin? Zen ja Blade kulkivat omia polkujaan, sen Olivia tiesi, mutta hän uskoi, että Dina tulisi vähintäänkin tapaamaan häntä, vaikka aikoisinkin häipyä. Dina oli ehkä suorapuheinen, mutta rehellinen. Hänellä olisi selkärankaa sanoa prinsessalle päin naamaa, ettei porukalla ollut enää aikomustakaan jatkaa hänen auttamistaan.

Ja Olivia toivoi, että Bladekin tulisi. Vaikka vampyyri olisi varmasti viimeinen niistä, joka huolehtisi... Tai välittäisi muutenkaan ilmoittaa itsestään. Anton rauhoitteli häntä parhaansa mukaan ja yritti kääntää hänen ajatuksensa muualle hänen mieltään painavista asioista. Olivia oli siitä kiitollinen, mutta samalla hieman hämmentynyt, sillä Anton vietti paljon aikaa hänen kanssaan. Luultavasti miestä oli käsketty vahtimaan häntä, mutta mitä hänelle voisi sattua täällä laivalla, keskellä aavaa merta?

Joskus Oliviasta tuntui, että Anton tuli liiankin lähelle, jolloin hän huomasi suojelevansa sanojaan ja ajatuksiaan. Hänen ei pitäisi luottaa kehenkään. Ja silti hän uskoi, että nämä ihmiset tahtoivat hyvää. Hän luotti Rinaan ja tämän perheeseen. Hän luotti Dinaan ja Zenin ja, enemmän kuin toivoi, myös Bladeen. Hän halusi luottaa.

Kaiken tämän jälkeen Olivia oli helpottunut kun laiva vihdoin eräänä pilvisenä aamupäivänä saapui Gardenin satamaan, vaikka se tarkoittikin, että hänen oli piilouduttava jälleen hyttiin. Kannelta hänet saatettaisiin huomata, ja oli parempi, ettei kukaan ryhtyisi selvittämään, kuka nuori nainen Seatopien kaupungin laivalla oikein matkusti. Eikä Gardeniin saapuminen suinkaan poistanut hänen huoliaan. No, ainakaan he eivät olleet enää keskellä merta tekemättä mitään.

Rina tuli käymään hänen luonaan ennen kuin hän poistui laivasta. Johtajatar sai Olivian lupaamaan, että hän ei poistuisi hytistä ilman jotakuta seurassaan. Anton lupautui jälleen prinsessan seuraksi (Olivia ei voinut olla ajattelematta "vahdiksi"), ja Rina oli tyytyväinen tähän, sillä hän luotti Antoniin. Mies oli yksi niistä harvoista, jotka tiesivät Olivian tilanteesta koko totuuden.

Laiva tuntui hiljenevän kaupunginjohtajan poistuessa pienen palvelusjoukon kanssa. Olivia istui pöydän ääressä ja tutki lapulla olevaa koodia, jotta saisi käytettyä aikansa jotenkin hyödyllisesti. Hän avasi ja sulki paperin palasta yhä uudelleen ja uudelleen. Hän oli katsonut lappua nyt niin usein, että siinä näkyivät selvät taitokset.

"Taidan saada vain päänsäryn tämän arvoituksen selvittämisestä", Olivia myönsi ääneen. Anton istui jälleen hytissä, tällä kertaa oven suussa puisella tuolillaan. Hänellä oli sotilasuniformu yllään, mutta miekan hän oli jättänyt nojaamaan seinään tuolinsa vierelle.
"Meillä ei ole vielä johtolankoja", mies muistutti. "Asia lähtee ratkeamaan, kun jotakin selviää."
"Haluaisin vain pitää hieman enemmän kiirettä", prinsessa totesi ja hieroi sormilla ohimoitaan. Häntä ahdisti ajatella äidin kohtaloa, vaikka hän itsekään ei ollut täysin varma tulevaisuudestaan.

"Teidän korkeutenne, sopisiko että yritän kääntää ajatuksenne välillä johonkin mukavampaan?" Anton kysyi. Tyttö kääntyi ympäri tuolissaan ja siisti hieman helmojaan. Anton oli varmasti kyllästynyt hänen apeuteensa ja päättänyt tehdä asialle jotakin.
"Se voisi tehdä ihan hyvää", Olivia yritti hymyillä, mutta ilme jäi hieman haikeaksi. Hän oli jo lukenut kirjaa ja viihdyttänyt itseään korttipelillä, eikä uskonut, että uusi huvitusyritys olisi kovin kummoinen.