Forever?

Daniel Malhotra

Seikkailuni merillä oli päättynyt. Laiva lipui satamaam ja sitä oltiin vastassa. Köydet heitettii maihin ja ne sidottiin kiinni ja pian ramppi asetettiin paikalleen. Kävelin kannen poikki sitä kohti. Heitin tavara säkkini olalleni ja jäin seisomaan hetkeksi laivan reunalle. Katsoin edessäni avautuvaa Bostonia. Olin jälleen kotona. Ihmiset kävelivät pitkin satamaa ja muutama hevonenki asteli omistaja selässään. Näin myös muutaman punakaartilaisen vartiossa. En pitänyt noista sitten yhtään. He terrosivoivat koko kaupunkia. Luulivat olevansa muita ylempänä ja se oikeutti joskus mielipuolisiin mestauksiin.

"Daniel!" katsoin alas laiturille ja näin isäni, sekä äitini siellä seisomassa. Hymy levisi kasvoilleni ja lähdin laskeutumaan laivasta. Olin ollut poissa vuoden. Olin ehtinyt täyttää kaksikymmentä reissuni aikana ja muuttunut muutenkin.

"Oih rakas poikani olet palannut" äiti huokaisi iloisena ja halasi minua.
"Hei äiti" sanoin vastaten halaukseen. Äitini hymyili siniset silmät onnea täynnä.

"Daniel poikani, tervetuloa kotiin" isäni Malcom sanoi ja veti minut halaukseen. Taputin tuon selkää ja irtaanuimme sitten molemmat hymyillen.

"Tänään päivällisellä saat kertoa kaiken seikkailustasi" isäni sanoi kävellessämme kohti vaunuja.

"Tuskin ehdin isä" vastasin hieman naurahtaen.

"Noh ehdit kertoa lisää huomenna. Cranet järjestävät illalliset joihin meidätkin on kutsuttu. Myös Dreyn perhe saapuu paikalle ja saat viimein tavata ihastuttavan vaimosi Elisabethin" Malcom kertoi ja askellukseni pysähtyi.

"Anteeksi nyt isä, mutta tapaan kenet?" kysyin hieman hämilläni.

"Elisabethin. Tulevan vaimosi" isäni sanoi hymyillen odottaen minun astuvan vaunuihin.

"Mutta en ole sanonut meneväni kenenkään kanssa naimisiin" vastasin edelleen hyvin hämmentyneenä.

"Aivan. Teidät onkin luvattu toisillenne. Elisabeth täyttää pian kahdeksantoista jolloin menette naimisiin" isä sanoi hymyillen ja hyppäsi itse vaunuihin.

"Mutta en halua mennä naimisiin" kuiskasin pettyneenä ja kipeesi vanhempieni perästä vaunuihin. Kuski lähti liikkeelle ja vaunut heiluivat kivikkoisella tiellä.

Hyppäsin hiekkalle. Omalle pihalleni. Talomme oli suurempi, kuin muistin. Kuistilla seisoi myös toinen tuttu kasvo.

"Isoveli!" pienenpi versio minusta huusi innoissaan ja juoksi hiekka pöllyten vaunuja kohti.

"Uriel!" huusin innoissani ja nappasin kahdeksan vuotiaan veljeni syliini. Pyöritin kikattavaa poikaa ympäri parikertaa, kunnes laskin pojan taas alas.

"Hei veli toitko minulle mitään?" Uriel meni suoraan asiaan. Nauroin ja taputin pussiani.

"Saattaahan tuolla jotain sinullekkin olla" sanoin virnistäen ja veljeni ilme kirkastui.

"Annahan veljesi nyt olla hetki rauhassa" äiti torui nuorinta.

"Ei se mitään äiti" sanoin hymyillen ja otin kassini maasta lähtien sisälle. Veljeni juoksi innoissaan edeltä ja kävelin vanhempieni kanssa perästä. Kävelin ovesta sisälle ja suoraan yläkertaan kohti omaa huonettani.

"Käyn vaihtamassa vaatteeni" sanoin äidilleni ennen kuin menin.

Vedin paidan päältäni ja heitin sen nurkkaan. Otin lipastosta puhtaan valkean paida, liivin ja lopuksi vielä pidemmän siistin takin. Lopuski vedin vielä saappaat jalkaani ja lähdin takaisin alakertaan. En ollut vuoteen ollut kotona ja vaikka ihmiset olivat tärkeitä oli eräs muukin.

"Isä. Haluiaisin käväistä ratsastamassa takametsillä" pyysin isältäni lupaa poistua hetkelliselle ratsastus reissulle.

"Voi poikani. Taas menossa. Mene toki, mutta ole varovainen äläkä viivy kauaa" isäni sanoi hymyillen. Kumarsin hieman kunnioittaakseni isääni ja poistuin sitten talosta kohti talleja.