OSA 1 | 1. luku - Jesse

3.8K 230 32
                                    

Kuusi viikkoa myöhemmin

Kirkas valo sokaisi pojan silmiä kun hän vaivoin sai ne siristeltyä auki. Kylmä metalli hänen paljasta selkäänsä vasten tuntui sangen epämiellyttävältä, eikä tilanne muutenkaan ollut millään tavoin miellyttävä. Poika haparoi otetta pöydän reunasta noustakseen istumaan.

"Jones hei! Tämä täällä heräilee ennen aikojaan. Unohditko taas lisätä nukutusainetta?"

Ärtynyt ääni kuului jostain pojan vasemmalta puolelta, ja hän yritti tarkentaa valon häikäisemät silmänsä äänen lähdettä kohti. Hän onnistui kuitenkin erottamaan vain valjut ääriviivat. Ja hetken kuluttua toiset.

"No johan on helvetti. Ei hänen vielä pitänyt herätä. Mutta ei se mitään. Kaikki on valmista. Nousehan ylös, Jesse."

Poika ei reagoinut ennen kuin käsky toistettiin. Silloin hän kompuroi jaloilleen. "Jesse?"

Hahmo numero kaksi naurahti. "Kyllä vain, poika. Se on sinun nimesi. Hitto soikoon, kuinka minä aina säälin teitä piruparkoja, olkoonkin että olette täällä puhtaasti omasta tahdostanne."

Jesse tunsi orastavan päänsäryn silmiensä takana. Hänen silmänsä tottuivat valoon hetki hetkeltä paremmin,  ja samalla myös ympäristö alkoi hahmottua. Hän oli steriilissä, valkoisessa huoneessa kahden muun henkilön kanssa. Nämä ihmiset olivat pukeutuneet kummallisiin mustiin pukuihin, sellaisiin joita voi nähdä science fiction leffoissa. Heidän kasvojaan oli mahdotonta erottaa tummien maskien takaa.

"Missä minä olen? Mitä te olette tehneet minulle?" Jesse vilkaisi vartaloaan. Hänellä oli yllään ainoastaan reikäiset farkut. Tatuoinnit peittivät hänen käsivarsiaan. Ovatko nämä minun käteni? Hahmo ykkönen heitti Jesselle valkoisen t-paidan. Jesse otti paidan vastaan kiitollisena.

"Kysymysten aika koittaa myöhemmin. Nimesi on Jesse, olet 19-vuotias. Niin, ja sinun numerosi on 73. Älä unohda sitä. Siinä kaikki mitä sinun tarvitsee tietää. Ja nyt, kävelehän noista ovista ulos, valoa kohti. Astut kapseliin, vedät oven kiinni, ja odotat että se pysähtyy. Sitten voit mennä ulos ja loppu selviää perillä. Okei?"

"En minä voi lähteä minnekään. Minun täytyy... Täytyy mennä..." Niin. Mihin hänen täytyi mennä? Vastaus pyöri aivan Jessen kielen päällä, mutta tämä ei kuollakseenkaan muistanut. Hän ei muistanut mitään. Kuka hän oli? Missä hän asui? Ja miten ihmeessä hän oli joutunut tänne?

Hahmo numero kaksi nauroi jälleen. "Niin, sepä siinä on. Ei sinulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Ei muuta kuin liikkeelle. Ei tässä ole koko päivää."

Koska Jesse oli aivan pyörällä päästään, hän ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin totella. Lisäksi hän oli pannut merkille aseet, jotka roikkuivat noiden oudosti pukeutuneiden ihmisten lanteilta. Jesse ei ehkä tiennyt kuka hän oli, mutta hän osasi silti arvostaa henkikultaansa.

"Onnea matkaan", hahmo numero yksi totesi viitaten ovelle. Hahmot jäivät seuraamaan Jessen lähtöä kädet puuskassa. Jesse asteli ovesta ulos kohti hahmo ykkösen osoittamaa kirkasta valoa. Keskellä valoa kökötti pienehkö, ihmisen mittoihin sopiva musta kapseli.

Jesse asettui kapseliin epävarmana mitä tehdä seuraavaksi. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut ajatella itse. Kapselin ovet sulkeutuivat välittömästi kiinni kun hän oli asettunut paikoilleen. Ja sitten kapseli alkoi liikkua. Jesse yritti nähdä viimeisen vilauksen noista oudoista hahmoista, mutta valkoinen valo oli nielaissut heidät.

Kapseli kiihdytti nopeaan vauhtiin, ja Jesse pelkäsi alkavansa voida pahoin. Hän yritti sulkea silmänsä, mutta päänsärky muistutti jälleen olemassaolostaan. Tämähän on ihan kuin olisin krapulassa, Jesse huomasi ajattelevansa. Ehkä hän olikin. Ehkä tämä kaikki olikin vain kaikkien aikojen huonoin krapula. Aivan kohta hän heräisi, ja hakisi maailman isoimman pitsan... Niin, missä hän mahtoikaan asua?

UnohdetutWhere stories live. Discover now