Unohdetut

OSA 3 | 29. luku

Harmaaseen collegeasuun pukeutunut nuorimies istui neliskanttisen pöydän ääressä ikkunattomassa huoneessa, joka pöytää ja kahta tuolia lukuun ottamatta oli tyhjillään.

Nuorukaisen mustat hiukset valuivat hänen otsalleen näyttäen siltä kuin niitä ei olisi leikattu hetkeen. Ilme nuoren miehen kasvoilla oli täysin tyhjä. Hän tuijotti eteensä mitään näkemättömin silmin, mistä joku olisi saattanut erehtyä uskomaan ettei noiden silmien takana ollut ketään. Totuus oli kuitenkin täysin päinvastainen.

"Tämä on uskomatonta. Olemme testanneet häntä jo lähes kahdeksan viikkoa, eikä hän reagoi edes rajuihin kipuärsykkeisiin. Miten tämä on mahdollista?" Agatha Norton kysyi yrittämättä peittää äänestään kuultavaa turhautuneisuutta. Hän katseli valkoisessa huoneessa istuvaa Taeta yksisuuntaisen peilin kautta, eikä Vapauden johtaja mitenkään voinut nähdä häntä. Silti Tae varmasti tiesi Agathan tarkkailevan häntä.

"Sotilastaustansa vuoksi hän tuntee kuulustelutekniikat, eikä hän ole helposti murrettavissa. Ja mitä taas tulee hänen muistiinsa, niin se johtuu hänen mantelitumakkeestaan. Tumakkeen toiminta on hyvin poikkeuksellista, ja sen tähden--", Unohdettujen pääfyysikko Elise Furton koitti selittää, mutta Agatha vaiensi naisen iskemällä nyrkkinsä pöytään.

"Minä tiedän tuon kaiken. Mutta tämä ei etene mihinkään, pikemminkin päinvastoin. Tae onnistuu sulkemaan mielensä minulta, enkä ymmärrä miten se on mahdollista. Mitä me voimme tehdä?"

Elise vilkaisi Agathaa epävarmasti. "No, koska Park ei reagoi hermoratojen stimulaatioon nykyisillä annoksilla, minä ehdottaisin että lisäämme annostuksia. Tämänhetkinen annostus tosin on jo melko suuri, joten—"

"Se on riskaabelia. Se saattaa tappaa hänet. Ainakin se todennäköisesti vahingoittaa häntä pysyvästi", Agatha sanoi ja puraisi huultaan.

Tae ei saisi kuolla. Ei ennen kuin Agatha oli selvittänyt mikseivät heidän metodinsa vaikuttaneet Tae'n millään tavoin. Ja oliko jossain muita hänen kaltaisiaan? Se olisi valtion tulevaisuuden kannalta suorastaan katastrofaalista.

"Ehkä meidän on lopulta tehtävä niin. Haluaisin sitä ennen kuitenkin vielä kokeilla muita vaihtoehtoja. Olemmeko kuulleet mitään Gillinghamista?" Agatha kysyi irrottamatta katsettaan edelleen tyhjyyteen tuijottavasta Taesta. Agatha tiesi, että lääkityksen ja kokeiden seurauksena Taen täytyi kärsiä kovista fyysisistä kivuista, mutta päällepäin hän ei näyttänyt sitä mitenkään.

Sue oli luultavasti heidän ainoa keinonsa päästä käsiksi Taen mieleen. Eikä pelkästään sen takia, että Agatha tiesi nuorten välillä kipinöivistä tunteista. Taen ja Suen välillä oli joku toinenkin, selittämätön yhteys, jota Agatha ei toistaiseksi ollut onnistunut selvittämään. Hän kuitenkin tiesi, että Tae antaisi hänelle kaiken jos voisi sillä pelastaa Suen hengen. Agatha ei kuitenkaan edes haaveillut yrittävänsä huijata Taeta, sillä tämä ei taatusti uskoisi mitään ilman vedenpitäviä todisteita.

"Emme. Tuntuu kuin Gillingham olisi kadonnut maan alle", Elise totesi varovasti.

"Niin. Luultavasti asia on juuri niin", Agatha mutisi itsekseen.

Kolme kuukautta, eivätkä he olleet kuulleet sanaakaan Suesta, Jessestä tai Alexandrasta. Se oli outoa, koska Agatha oli ollut varma että Sue olisi yrittänyt jo pelastaa Taen. Sen sijaan tyttö oli kuitenkin kadonnut pimeyteen.

"Elise, miten rotta ajetaan kolostaan?" Agatha kysyi tuijottaen Taeta, joka näytti nyt nukkuvan silmät auki.

Elise mietti hetken. "Uskoisin, että se kannattaa savustaa pihalle."