Unohdetut

21. luku - Alexandra

Alexandra oli nähnyt kasvottoman miehen ensimmäistä kertaa ollessaan vain viiden vanha. Sinä yönä hän oli herännyt kovaan vessahätään. Kipittäessään kylpyhuoneeseen hän oli vilkaissut yläkerran ikkunasta ulos, ja äkännyt näkymässä jotain mikä ei yleensä ollut siellä.

Mies oli seissyt heidän pihallaan, aivan maissipellon reunassa kasvot käännettyinä heidän taloaan kohti. Mies oli vain seissyt siinä ja katsellut. Hän oli pukeutunut mustaan, vanhahtavaan pukuun, ja hänen kasvonsa olivat pimennossa. Alexandra ei ollut tiennyt mitä tehdä, mutta hänen vaistonsa kertoi, että hänen tuli pitää asia omana tietonaan. Niinpä hän tyytyi vain tuijottamaan miestä, kunnes tämä ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua oli kääntynyt ja kadonnut sitten hitaasti korkeiden maissintähkien sekaan.

Sen jälkeen Alexandra oli nähnyt miehen säännöllisin väliajoin. Aina samaan aikaan, aina samassa paikassa, aina samalla tavalla. Joinain öinä Alexandra oli istunut odottamassa ikkunan edessä, mutta mies ei ollut tullut. Toisinaan tämä kuitenkin seisoi paikoillaan jo silloin kun Alexandra vasta saapui asemiinsa. Hän ei milloinkaan yrittänyt kommunikoida miehen kanssa, sillä tämän olemuksessa oli jotain hyvin pelottavaa.

Kerran Alexandra kysyi miehestä isosiskoltaan Abbylta. "Oletko nähnyt sitä miestä joka seisoo joskus öisin talomme edessä?"

Abby oli katsonut Alexandraa kuin tämä olisi ollut jotenkin päästään vialla. "En ole, etkä ole muuten sinäkään. Onko vaari taas antanut sinun katsoa niitä vanhoja scifileffoja?"

Abby ei selvästikään uskonut Alexandraa, joten sen koommin Alexandra ei ollut puhunut kenellekään näkemästään. Kaikki kuitenkin muuttui sinä vuonna kun hän täytti kolmetoista.

Se oli aivan tavallinen päivä. Alexandra pyöräili koulun jälkeen kaupungintalon vieressä sijaitsevalle kirjastolle, ja vietti sen jälkeen tuttuun tapaansa muutaman tunnin kirjojen parissa. Hän rakasti kirjaston tunkkaista hajua ja utuista tunnelmaa, joten se oli kaikista paras paikka lukemiselle.

Sinä päivänä hän luki Narnian tarinoita, joka oli yksi hänen suurista suosikeistaan. Kirja oli vanha ja hänen ystävänsä todennäköisesti olisivat nauraneet sille, mutta Alexandra nautti tunteesta, joka sai hänet tuntemaan olevansa tyystin toisessa maailmassa.

Hän oli juuri pääsemässä kohtaan missä Valkoinen velho houkutteli Edmundin makeisilla linnaansa kun kirjan päälle lankesi varjo. Alexandra nosti katseensa kirjastaan ja näki edessään tummaihoisen naisen, jolla oli valtavat silmälasit. Nainen katseli häntä ystävällinen hymy kasvoillaan, mutta Alexandra ei tuntenut häntä ja oli sen vuoksi varuillaan.

"Tuo on yksi minunkin suosikkikirjoistani", nainen sanoi kuulostaen yhtä ystävälliseltä kuin miltä näyttikin. "Suonet anteeksi, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen että luit juuri tuota kirjaa. Se on nykyään melko harvinaislaatuista."

"No, minä rakastan tätä kirjaa", Alexandra sanoi ja hymyili naiselle. Nainen vaikutti ystävälliseltä, joten mitä väärää oli pienessä jutustelussa?

"Saisinko istua hetkeksi?" nainen kysyi viitaten pöydän toisella puolella olevaan tuoliin, ja Alexandra nyökkäsi. Mikäpä siinä.

"Kiitos, Alexandra. Sehän sinun nimesi on?" nainen kysyi, istuutui alas ja katseli Alexandraa tarkkaavaisena. Alexandra ei osannut muuta kuin nyökätä. Miten nainen tiesi hänen nimensä?

"Ihmettelet varmaan mistä minä tiedän nimesi", nainen sanoi kuin lukien Alexandran ajatukset. "Älä huoli, en halua sinulle mitään pahaa. Halusin vain kertoa, että minä tiedän vieraasta joka käy öisin talollanne."