4. luku - Sue

2K 185 66
                                    

Sue kiskoi porkkanan juurineen maasta ja ravisteli siitä enimmät mullat pois. Sen jälkeen hän katkoi porkkanan varret tottunein ottein ja heitti ne sitten vieressään lojuvaan koriin. Vedä, katko, heitä, toista. Sen hän osasi. Sue pyyhki hikeä otsaltaan, ja hänen kädestään jäi otsalle multavana. Työ ei ollut siistiä sisätyötä, mutta se kelpasi Suelle vallan mainiosti. Ruumillinen työ auttoi häntä unohtamaan.

Sue katseli uutta tyttöä, Alexandraa, joka kahden penkkirivin päässä kitki rikkaruohoja hieman kömpelin ottein. Hän oppisi vielä. Sue tiesi olleensa tytölle tarpeettoman tyly, eikä tämä varmastikaan ansainnut saamaansa kohtelua. Sue olisi halunnut kertoa Alexandralle, ettei se ollut tytön syy. Se ei ollut kenenkään syy. Paitsi noiden mustiin pukeutuneiden ääliöiden, jotka tekivät parhaansa pilatakseen kaikkien elämän.

Neljä päivää sitten oli tullut kaksi uutta tulokasta, ja se oli jotain poikkeuksellista. Jesseä Sue ei vielä tuntenut, mutta Alexandra oli hyvin varautunut, ja Sue ymmärsi häntä. He kaikki olivat olleet samassa asemassa aiemmin.

Sue kumartui kiskoakseen maasta uuden porkkanan, mutta siinä samassa joku koputti häntä olkapäälle. Sue oli vähällä menettää tasapainonsa säikähtäessään. Hän käännähti ympäri ja näki Marcon seisovan hänen selkänsä takana ilkikurinen virne naamallaan.

"Sinä kuulemma etsit minua." Marco pyyhkäisi vaaleat hiuksensa otsaltaan ja puraisi huultaan merkitsevästi. Sue huokaisi. Tuo kundi ei sitten osannut luovuttaa.

"Ei täällä." Sue kiskaisi poikaa hihasta, ja lähti johdattamaan tätä metsän siimekseen.

Marco seurasi kiltisti perässä. Suutaan hän ei tosin osannut pitää kiinni. "Ymmärrän. Et halua jakaa minua muiden kanssa. Ei syytä huoleen muru, olet ykköstyttöni."

Sue pyöritti silmiään ja rukoili mielessään yläkerrasta voimia. He kävelivät noin sadan metrin matkan metsän siimekseen. Sitten Sue kääntyi kannoillaan niin nopeasti, että Marco lähestulkoon törmäsi häneen.

"Onko sinulla?" Sue kysyi ja ojensi avatun nyrkkinsä, ikään kuin odottaisi Marcon laskevan sille jotain.

Marco tuhahti ja astui askeleen taaemmas niskojaan nakellen. "Se riippuu."

Sue turhautui. "Onko vai ei? En jaksa käyttää tähän koko päivää."

Lopulta Marco kaivoi taskustaan pienen pussin, joka sisälsi petroolinsinisiä heljäkukan terälehtiä. Sue yritti napata pussin pojan kädestä, mutta tämä siirsi kätensä Suen ulottumattomiin. "Ehei, prinsessa. Ei niin nopeasti. Tiedätkö miten vaikeaa oli löytää nämä? Olet minulle velkaa."

Sue hengitti syvään, ja kaivoi sen jälkeen taskustaan ison pussillisen tuoreita kahvipapuja. Kahvi oli harvinaista herkkua Unohdettujen maassa, ja Sue joutui luopumaan viikon kahveista noiden typerien lehtien takia.

Totuus kuitenkin oli, ettei Sue tullut toimeen ilman tuota kirottua ainetta. Unet olivat olleet viimeaikoina niin julmia ja väkivaltaisia, että hän pelkäsi nukahtaa. Heljäkukan lehdet saivat hänet unohtamaan. Surullinen totuus oli, että hän oli jo ennen tätä paikkaa turruttanut aistejaan erilaisilla aineilla. Ja se oli osa hänen synnistään.

Sue olisi ehkä kestänyt unet, ellei olisi tiennyt niiden olevan totta. Ase ohimolla, kuolettavaan putoamiseen johtanut tappelu ja verilammikko katukiveyksellä, kiihdyttävä auto ja törmäystä seurannut pimeys. Näyt toistuivat unissa ja kiihdyttivät tahtiaan, yö toisensa jälkeen.

Eniten Sueta kuitenkin häiritsi se, ettei hän ollut unissa yksin. Paikalla oli aina kasvoton poika, joka oli ollut osa tapahtumia. Suella oli lisäksi vahva tunne siitä, että tuo poika oli myös ollut iso osa Suen entistä elämää. Miksei Sue saanut päähänsä hänen kasvojaan?

UnohdetutWhere stories live. Discover now