Helsingissä

Luku 1, jossa päästään perille

/ / Huom.! Tämä tarina on "lisäosa" tarinoille Sen kutsuu elohon ja Taas niityt vihannoivat. Aloitathan sarjan lukemisen tarinasta Sen kutsuu elohon!

Tarinassa on epäsuoraa seksin kuvausta ja muuta seksuaalissävytteistä sisältöä sekä alkoholinkäyttöä./ /

Otto oli varma, että kadottaisi reppunsa heti, jos hellittäisi otteensa siitä. Entä mistä hän tiesi, pääsisikö varmasti Helsinkiin? Nils oli kirjoittanut, ettei juna jatkaisi matkaansa enää oikealta asemalta ja että Otto voisi siksi istua huoletta viimeistään Tampereen jälkeen. Mutta mitä jos Otto olikin noussut Tampereella väärään junaan? Hän oli kyllä tavannut Nilsin ohjeita moneen kertaan vielä asemallakin ja varmistanut, että kaikki oli kohdallaan, eikä piletin tarkastanut mieskään ollut huomauttanut mitään, mutta...! Otolla ei ollut varaa virheisiin. Eerola jäi kaiken aikaa kauemmas taakse, niin kuin kaikki muukin tuttu. Otto nökötti vieraiden ihmisten keskellä hitonmoisessa rautakoneessa, eikä edes tiennyt tarkalleen, missä päin karttaa tai maailmaa. Mitä hittoa hän kuvitteli tekevänsä? Yhtä hyvin hän olisi voinut lähteä pistäytymään kuussa. Miten hän ikinä voisi osata...? Se mieskin, jolta hän oli ostanut lipun kotiaseman tiskiltä, olisi selvästi halunnut neuvoa häntä luopumaan hullutuksestaan - ja palauttamaan matkarahat, jotka hän oli varmasti kähveltänyt joltakulta.

Junan penkki oli sentään mukava. Otto koetti muistaa lepuuttaa selkäänsä sen selkänojaa vasten koko toisen luokan lipun hinnan edestä. Hän saikin rauhoituttua aina välillä, mutta hänen vieressään pistäytyi tuon tuostakin istumassa lyhyemmän matkan matkalaisia, jotka koettivat usein puhella hänen kanssaan niitä näitä. Oton olisi epäilemättä pitänyt keskustella ihmismäisemmin tai vaikka kysyä junan määränpäätä, mutta hermostus oli jo aikaa sitten kangistanut hänet kauttaaltaan, varsinkin hänen kielenkantansa, jotka olivat koska tahansa aika jähmeät.

Otto oli nukkunut edellisen yön majatalossa. Hänellä oli ollut oma huone, jonka oven oli saanut lukkoon, mutta uni oli löytänyt hänet uudesta paikasta vasta aamupuolella. Hän oli tuskin koskaan nukkunut yksin huoneessa. Mutta jos hän nyt vain pääsisi Helsinkiin, hän olisi kuitenkin perillä vielä päiväsaikaan, niin että he saisivat tosiaan olla koko viikon...

Lopulta Oton ympärillä alettiin puhua Helsinkiin saapumisesta. Pian muusta ei juteltukaan. Otto uskalsi huokaista helpotuksesta. Hän oli ehkä kuitenkin päätymässä oikeaan paikkaan. Tai oikeastaanhan paikka olisi tuskin voinut olla Otolle väärempi, mutta - -
Nils.
Niin, Nils. Tosiaan, Nils!
Otto ei ollut edes uskaltanut ajatella vakavasti sinne asti. Nyt miete peitteli hänet pumpuliin mutta sai hänen sydämensä kiihdyttämään sykettään.
Oliko Nils... Oliko hän muistanut tulla odottamaan? Asemalle? Oliko päivä varmasti oikea? Oliko Nils ollenkaan Helsingissä - miksei olisi ollut? Vai haluaisiko hän edes - sitä oli järjetöntä epäillä. Nils oli lähettänyt Otolle pitkin syksyä epätavallisen huolellisia ohjeita matkan varalle ja ainakin saman verran tavallisen punastuttavia papereita, joiden Otto oli selittänyt isännälle olevan niin ikään "ohjeita matkan varalle". Mutta olihan Nils hyvinkin voinut unohtaa päivän tai vaikka liukastua ja katkaista jalkansa matkalla asemalle. Mitä Otto sitten osaisi tehdä?

Otto tiesi, ettei Nils ollut eläessään katkaissut jäseniään ja ettei hänen kannattanut uskoa myöskään, että tämä unohtaisi. Siinä tapauksessahan taisi olla niin, että aivan pian Otto ja Nils... Niin. Oikeastaan melkein saman tienhän he...! Heidän kesäiset puheensa ja kirjeitse vaihdetut suunnitelmansa olivatkin äkkiä totista totta. Kaiken mielettömän kieppuvan rautatiesamoilun jälkeen Otto oli oikeasti päässyt tänne asti heittämättä henkeään. Hän saisi istua rauhassa. Jos hän ei tipahtaisi junasta viime hetkillä, he todella näkisivät toisensa Helsingin rautatieasemalla.
Hän ja Nils. Hän ja Nils!
Otolla olisi kokonainen viikko lomaa, ja he voisivat...
Nyt oli jo kiire, jos Otto aikoi vielä jotain, ennen kuin - mitä hänen olisi pitänyt aikoa? Jotain, jotain ehdottomasti! Eihän hän voinut... Näyttikö hänen naamansa yhtään ihmismäiseltä? Oliko hän napittanut takkinsa oikein?! Jumalauta. Hän näkisi Nilsin. Nilsin. Mitä hän sanoisi? Tai tekisi? Hänellä ei ollut kummoisia viemisiäkään.
"Kunhan tuot itsesi", Nils oli kirjoittanut. Otto oli pystynyt melkein lukemaan hänen hymynsä t:n viivoista ja i:n pisteistä, sen ehkä ihanimman. Sen, joka sai hänen silmänsä siristymään hauskasti ja joka kutsui Ottoa...
Voi luoja.
Otto oli onnekkain ihminen koko junassa, koko Helsingissä. Innostus kohotti hänen saappaankantansa irti junan lattiasta.