Helsingissä

Luku 2, jossa koetetaan pitäytyä suunnitelmassa

He loikoilivat yltäpäältä suukoteltuina lämpöisen peiton sylissä täsmälleen niin kuin heidän kuuluikin. Nilsin ajatukset rauhoittuivat kuukausien aikana yltyneen kiivaankuumeisen odotuksen jälkeen viimein lipumaan tyynen verkkaisesti. Vielä aamulla Nils oli tosin saanut napattua kiinni parista järkevästä mietteestä ja kursittua niistä hätäisen päätöskappaleen esseeseen, mutta nyt oli vain Otto. Sai ollakin. Piti ollakin. Hän oli uusi ja samalla kaikista tutuin. Miten ennustettavaa ja samalla mieletöntä oli, että junat olivat kuljettaneet toisen ihmisen toisen luo ja että he saattoivat jälleen koskettaa toisiaan?

Otto leikitteli Nilsin hiuksilla kesäisesti; tavalla, josta Nils oli uneksinut. Otto ei yrittänytkään sanoa mitään tyhjentävää jälleennäkemisen riemusta. Hänen lämpimin katseensa kertoi kaiken tarvittavan - jos siis jotain oli jäänyt epäselväksi äskeisen jälkeen. Tällä kertaa hän ei epäröinyt joutavia. Hän oli todellakin aivan suurenmoinen, aivan uskomaton. Mitä läheskään vastaavaa Helsinki, sen herrat ja rouvat, olisivat koskaan voineet tarjota Nilsille? Ah, hän oli sopivasti hullaantunut. Ehkä Oton ja hänen olisi pitänyt kohdata toisensa useammin ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Silloin he eivät tosin olisi voineet viettää kaikkia hetkiään yhdessä. Dilemma oli ilmeinen.

Vähitellen he alkoivat muistaa muun maailman ja sivistyksen olemassaolon siinä määrin, että kiinnostuivat järkevien lauseiden muodostamisesta ja pystyivät kertomaan kuulumisistaan pidemmin kuin parilla sanalla. Otto puhui eniten. Hän ei ollut jaksanut saati ehtinyt kirjoittaa kaikkia Eerolan asioita kirjeisiinsä, joten tarinat olivat säästyneet lahjoiksi Nilsin korville. Hän raukka oli istunut viime aikoina pöytänsä ääressä hiljaisuudessa niin kauan, että oli suurin piirtein alkanut kuulla kynänsä terän supattavan kaunosanoja rahistessaan paperia vasten. Mutta vaikka hän olisi etsinyt, hän ei olisi löytänyt pääkaupungin salongeista ketään, joka olisi sulkenut hänet tällä tavoin syliinsä sanoillaan. Ei, vaikka puhe olisi soljunut ranskaksi rakkauden ja kauneuden filosofisista kysymyksistä. Niin, mistä päin Eerolassa aiottiin seuraavaksi tehdä metsää? Kuinka sadonkorjuu oli sujunut? Konttasiko pikku-Veera jo? Kerrothan! Ja Otto kertoi.

"Vilhokin kysyy aina joskus, että mitä sinulle kuuluu", Otto sanoi. "Mutta minä en varmaan saisi kertoa sitä sinulle."
"Minä en ole miettinyt hänen kuulumisiaan", Nils sanoi tarpeettoman nenäkkäästi, vaikka saattoi ilahtua hieman, "mutta hauskaa, että hän pärjäilee."
Otto oli maininnut yhdessä kirjeessään lyhyesti, että hän ja Vilho tekivät nykyään töitä enimmäkseen kahdestaan, kun Jussi eleli torpparina. Nils tiesi, että kaveriporukan hajoaminen harmitti Ottoa, vaikka tämä tulikin merkillisen hyvin toimeen myös Vilhon kanssa.
"Ja se käski, että minun pitää viettää sinun kanssa aikaa sen verran hyvin, ettei tarvitse myöhemmin itkeskellä", Otto sanoi.
Hän hymyili vähän nolona ja surullisenakin, mutta hänen silmissään väikkyi vastustamaton pilke. "Kai me sitten vietetään."

Hänellä oli viimein oikea asenne. He todellakin viettäisivät. Heidän viikostaan tulisi täydellinen, koska Nils oli suunnitellut sitä kaikella rakkaudellaan ainakin kolme kuukautta. Hän ei aikonut epäonnistua pienimmässäkään yksityiskohdassa. Otolla oli yksi ainoa vapaaviikko vuodessa, ja tänä vuonna sen kohtalo oli Nilsin vastuulla. Tähän saakka kaikki oli sujunut ilmeisen erinomaisesti. Tulevissa päivissä vaani ehkä pari mitätöntä vaaraa, mutta Nils ei jaksanut nyt edes muistaa niitä. Hän oli tehnyt kuten hän ja Otto olivat sopineet ja kertonut kaikille vähänkin kiinnostuneille sekä isälleen, että esittelisi Helsinkiä tuntemalleen renkimiehelle. Hän ja Otto saisivat siis näyttäytyä vapaasti missä vain eikä kenenkään tarvitsisi tietää, kuinka ihania hetkiä he viettäisivät.

Tuli oli sinnitellyt kamiinassa epäilemättä suureksi osaksi heidän lempensä voimalla. Lopulta liekkien rapina ja räpse alkoi kuitenkin hiljentyä. Huone viileni hiljalleen, ja viimein Nilsin täytyi todeta tilanne ääneen. Hän oli tuskin saanut mainittua puiden lisäämisestä, kun Otto jo nyökkäsi ja alkoi heittää peittoa päältään. Nils hypähti istumaan ja painoi sen takaisin.
"Minä hoidan tämän ja sinä olet rauhassa", hän sanoi. "Jos vain sopii."
Otto kurtisti kulmiaan. Hän vaikutti miettivän, oliko ehdotettu järjestely mahdollinen tai varsinkaan lainmukainen. Lopulta hän myöntyi empien ja otti jälleen mukavamman asennon, kuten kuuluikin. Olisi ollut kohtuutonta, jos hän olisi joutunut lomallaankin käyttämään aikaansa joutaviin sivuseikkoihin.