Helsingissä

Luku 9, jossa kahvitellaan kaameassa seurassa

(Koska edellisestä luvusta on piiitkä aika ja tämä jatkuu suoraan siitä, kirjoitin olennaisimmista juoniasioista tiivistelmän kommentteihin. Sisältöhuomiona tästä luvusta, että Nilsin isä ilkeilee Nilsille rankanpuoleisesti ja mietin, ettei sellaista välttämättä halua lukea joka mielialassa.)

Nils kaatoi kahvia isälleen ja itselleen. Hän yritti olla katsomatta salkkua, jonka isä oli pitänyt mukanaan.
"Kuinka olet voinut?" isä kysyi ja kaatoi kuppiinsa pienen lorauksen kermaa.
Hän ei käynyt heti hyökkäykseen eikä näyttänyt muutenkaan kiehuvan kiukusta. Pinnan alla hän oli kireä, mutta lähtökohta ei ollut mitenkään hirvittävä. He olivat sentään päässeet jo ovelta pöydän ääreen, ja Nils oli edelleen perheensä jäsen. Jos he tosiaan aikoisivat keskustella asioista, hänellä olisi mahdollisuuksia selvitä. Ajatus ei rauhoittanut häntä kovin paljon.
"Hyvin, kiitos", Nils sanoi. "Opintoni ovat sujuneet mainiosti."
"Hmm-hm. Epäilemättä kaikin osin niin kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan ylioppilaalla kuuluukin sujua."
Loukkaantuneen ivallisesta äänensävystä päätellen vuosiluvun täytyi olla viittaus Nilsin kirjeen termeihin. Mutta se oli vasta pientä.
"Jos tarkoitatte - kyllä, olen suorittanut yliopistossa ja kauppaoppilaitoksessa ne opinnot, joista sovimme, ja arvosanani ovat aivan kelvollisia", Nils sanoi. "Finanssiopin ja tilastotieteen luennot ovat olleet välillä vaikeaselkoisia, mutta toisaalta yllättävän mielenkiintoista."
Ei, ei tietenkään yllättävän! Nilshän rakasti kyseisiä tieteenaloja, eikä ikimaailmassa ollut jättänyt puolta luennoista väliin. Kauppaoppilaitoksessakin hän oli käynyt huomattavasti useammin kuin kerran.
Isä katsoi työlääntyneenä hänen kirjoituspöytänsä suuntaan.
"Tämä kaikki on oikein miellyttävää kuulla, mutta tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Olet ehtinyt käydä juhlissakin."
Hän ajoi keskustelua kärkkäästi omaan suuntaansa, mutta Nils uskoi selviytyvänsä vielä hetken.
"Aina toisinaan, kuten minusta kuuluukin."
Isä kurtisti kulmiaan tympääntyneenä.
"Entäpä jos lakkaisit suosiolla kiemurtelemasta ja haaskaamasta aikaani? Tiedät hyvin, että kaikin osin et ole käyttäytynyt niin kuin sinun olisi pitänyt, ja että olen tullut puhumaan siitä."
Niin hän oli.
"Se on totta. Olen pahoillani", Nils sanoi ja painoi päänsä. Tässä kohtaa se ei vaatinut paljoa teeskentelyä.

Anteeksipyyntö kelpasi onneksi lauhduttamaan isän päällimmäisen ärtymyksen.
"Sopii ollakin", hän sanoi. "Todella sopii ollakin. Jouduin siirtämään paluumatkaanikin, jotta sain järjestettyä aikaa tälle keskustelulle."
"Pahoittelen."
Isä tuhahti tavalla, joka oli kohtalaisen lähellä huokausta. Se oli varmaankin hyvä merkki.
"Aiheutat minulle tavattomasti harmia", hän sanoi ja avasi salkkunsa. "Nuorelta mieheltä voi tietysti odottaakin jotain sen tapaista, mutta olisin toivonut, että minut olisi päästetty hieman vähemmällä."
Isä nosti salkusta paksunpuoleisen kirjekuoren ja ojensi sen Nilsille.
"No niin, siirrymme siis asiaan. Toivon, että tutustut tähän ja kerrot minulle, mitä mieltä olet siitä. Se saapui eräänä aamupäivänä, ja nähdäkseni sen sisältö enemmän kuin oikeuttaa keskustelumme."
Isä katsoi häntä terävästi, ja kerrankin Nils kiusaantui hieman.

Nils otti kirjeen käteensä, poisti sen hitaasti kuoresta - osoitteen harakanvarpaat eivät luvanneet hyvää - ja avasi sen taitoksen. Hän kaivoi silmälasit puvuntakkinsa taskusta ja asetti ne nenälleen. Vilkaisi ympärilleen. Käänsi kahvikuppiaan. Isää ei kuitenkaan selvästikään haitannut, vaikka hänen kahvinsa jäähtyisi. Tämä valvoi hänen pienimpiäkin liikahduksiaan ja takuulla herkutteli hänen ahdingollaan, joten hänen oli pakko ryhtyä lukemaan. Olisiko kurjempaa kohtaloa voinut olla?

Käsiala oli kamalaa, kuten arvata saattoi, mutta Nils oli koettanut parhaansa tervehdyksestä, päiväyksestä ja kirjoituskaupungista lähtien. Melkein kaikesta sai valitettavasti selvää. Kirjeen kirjoittanut pölvästi koetti pohjustaa vuodatustaan kertomalla illastaan uusien intellektuellien tuttaviensa kanssa ja asioista, joista he olivat "keskustelleet", kuten siitä, miten pääoman kerryttäminen oli kelvoton korvike sille, että yksilö saisi toteuttaa omaa sisintä luontoaan ja yksilöllistä tarkoitustaan. Tällainen ajattelu oli elimellinen osa kahdennenkymmenennen vuosisadan ylioppilaan (äh, kyllä vain) mielenmaisemaa, jota muinaiset luokka-ajattelun kahlitsemat sukupolvet, kuten isän ikäiset, eivät voineet ymmärtää. Moisesta filosofisesta läpimurrosta ei tietenkään olisi kannattanut mainita mitään, eikä varsinkaan lapsellisen nenäkkääseen sävyyn, mutta Nils tiesi tulevansa postskriptumeihin mennessä pohjattoman lohduttomaksi, jos kävisi suremaan jokaista kirjeen yksityiskohtaa.
Nyt, kun sanat olivat Nilsin edessä, hän muisti valitettavan selkeästi, miten innoissaan ja varmana oli raapustanut niitä. Ennen pitkää hän kuitenkin oli parkunut vuolaasti kaiken suuruutta ja kohtalonomaisuutta. Siinä välillä hänen oli epäilemättä tullut sanottua yhtä ja toista. Nils veti jähmeästi ilmaa keuhkoihinsa ja otti esiin seuraavan sivun.