Helsingissä

Luku 10, jossa paljastuu ovela juoni

Nilsistä tuntui pitkään, kuin isän arvosteleva katse olisi seuraillut hänen ja Oton kuhertelua katonrajasta, tai, mikä törkeintä, peräti hänen omien silmiensä kautta. Hän päätyi hetkeksi jopa miettimään, ansaitsiko lainkaan tulla hellityksi. Sellainen oli järjetöntä, joten onneksi Otto auttoi hänen ajatuksensa pian oikeille urille ja muistutti hänelle taiten, että hän oli kaikkea muuta kuin miksi isä häntä kutsui. Lopulta Nilsin päähän mahtui lähinnä kaksi ajatusta: Otto oli täydellinen ja kaikki taisi olla aika hyvin. Kun raskaat mietteet olivat letkahtaneet pois Nilsin mielen päältä, hänen täytyi vain estää niitä kömpimästä takaisin.

Mitä hän edes olisi voinut nyt heti tehdä sille, ettei isä suuremmin pitänyt hänestä? Se oli harmillista, mutta kaipa hän vain laahustaisi välillä myös kauppaopistoon. Jos hänen päähänsä sattuisi tarttumaan sieltä jotain pidemmäksikin aikaa, hän voisi ehkä soveltaa tietojaan Eerolan kirjanpidossa. Hän ei ehtisi enää koskaan tavata ketään, jos koettaisi ehtiä opiskella isän määräämän lisäksi vielä kaiken senkin, mitä todella tahtoi oppia - mutta hän ei myöskään ikimaailmassa antaisi isälleen sitä iloa, että jättäisi kirjallisuuden ja maataloustieteet sikseen ja suorittaisi tutkinnon väärästä pääaineesta. Saattoikin siis sanoa, että Nils oli saanut isänsä vierailusta lisäkannustusta kirjoitustyölleen. Yhtä hyvin tai osuvammin saattoi tosin sanoa myös, että hänen olisi oikeastaan pakko tulla kaiken pänttäämisensä ohella rahakkaaksi runoilijaksi nopeammin kuin juuri kukaan koskaan oli tullut, mutta se oli jo selvästi synkeämpää. Niin kuin Nils oli jo tähän mennessä ahkeroinut! Nyt hänestä viimeistään tulisi tuntemattomien silmissä ikävystyttävistä ikävystyttävin työmyyrä, mutta kun maapallon viehättävintä ihmistäkin saattoi nimittää sellaiseksi, kuinka epäedullista se voisi Nilsille olla?

Nils oli varmasti ainoa, joka tiesi, että Otolle sopi paremmin häätää ajatukset suukoilla kuin heittää ihmisiä ovesta ulos. Vielä pari päivää Nils voisi onneksi keskittyä häneen ja antaa muiden asioiden kiehua keitoksessa itsekseen. Ehkäpä isä sitä paitsi rauhoittuisi vähän, kunhan ensin kuluisi... vaikkapa pari vuotta.

Aamulla Nils kävi jälleen hakemassa ruoan rouvalta. Se oli tavalliseen tapaan harmaata puuroa, mutta jotain outoakin tapauksessa oli ollut.
"Hän on ehkä tulossa vanhaksi. Toivotti minulle hyvää syntymäpäivää", hän kertoi Otolle laskiessaan kattilan pöytään. Hänen syntymäpäivänsä oli vasta helmikuussa.
Otto oli vetämässä villapaitaa päälleen ja naurahti sen sisältä. "Jaa, no. Eipä sitä varmaan parane korjata."
"Niin, eipä kai."
Nils katseli, kuinka Oton pää putkahti näkyviin kauluksesta ja hänen hiuksensa jäivät sojottamaan joka suuntaan pitkäksi aikaa, ennen kuin hän tajusi haroa ne takaisin alas. Nils ei voinut mitään haikeudelleen; hän puhelisi miehensä kanssa hölmöjä enää yhtenä aamuna. Asunnossa oli ollut jo syksyllä äänetöntä, kolkkoa ja koleaa, ja talvesta tulisi arvatenkin vielä ikävämpi. Sitä Nils ei aikonut kertoa Otolle, varsinkaan kun tämä joutuisi viettämään tämänkin talven keskellä perämetsää, jossa vain männyt paukkuisivat jäätyessään sysipimeässä pakkasyössä. Olisihan heillä molemmilla tuttuja ja varsinkin tehtävää, mutta ei se ollut sama asia. Lähdöstäkin he puhuisivat luonnollisesti vasta illalla, tai ehkä seuraavana aamuna. Mitä puhuttavaa siinä enää edes olisi ollut, kun käytännön seikatkin olivat jo molemmille selviä? He olivat lähtemisen asiantuntijoita.

Lempi tuli lounaan jälkeen pyytämään Ottoa ja Nilsiä mukaansa, ja luonnollisesti he olivat jo kutakuinkin valmiina lähtöön. Nils oli enää etäisesti pettynyt ja lyöty, joten kaupungilla kierteleminen sopi hänelle mainiosti. Ottokin tervehti Lempiä loivalla nyökkäyksellä (ja katsoi samalla kutakuinkin tämän suuntaan), vaikka hänellä oli edelleen omat hölmöt varauksensa papin fröökynän suhteen. Nilsin isä ei sentään ollut vaikuttanut enää olevan naittamassa poikaansa ja Lempiä. Ehkä hän oli todennut, ettei kellekään naiselle voisi antaa Nilsin kaltaista taakkaa kannettavaksi. Ja mahdollisesti isä oli peräti alkanut hämärästi ymmärtää, ettei ollut oikea ihminen määräilemään, miten hyväsukuisesti toisten kuului naida, ja... Äh, niin tai näin! Nils tiesi, että vaikka kaupunkikierroksen päivä olikin vaihtunut huonommin sopivaksi ja osa sen ohjelmasta peruuntuisi, heillä oli paljon nähtävää ja kerrottavaa - mutta se olisi ilahduttanut häntä ja Ottoa vielä enemmän, jos he olisivat tienneet, että ehtisivät ostaa sormukset sen jälkeen.