Helsingissä

Luku 3, jossa käydään kaupungilla

Otto muisti aamulla jo unessa, että hänen täytyi lähteä saman tien töihin. Hän ei vielä hoksannut, mihin tarkalleen, mutta se ei haitannut. Hän nousi istumaan penkillä silmät puoliksi ummessa ja koetti tavoittaa lattiaa. Sitä ei löytynyt. Penkki jatkui ja jatkui.
"Va'?" Nils mumisi, ja muutakin ruotsiksi, mutta Otto ei ymmärtänyt enempää.
Ai niin, Nils, siis. Otto räpytteli silmänsä hereille ja totesi yrittävänsä könytä hänen ylitseen kerrostaloasunnon lattialle. Helsingissä. Hänen toinen kätensä painoi Nilsin kylkeä. Nilskin virkosi kokonaan ja älysi tilanteen.
"Käy pitkäksesi, höhlä", hän sanoi unisesti mutta lempeästi. "Nyt ei ole töitä."
Hän ohjasi kädellään Oton tottuneesti takaisin viereensä. Tällä kertaa hän ei rauhoitellut ilman syytä. Otolla ei tosiaankaan olisi töitä. Hän pahoitteli ja kaatui takaisin omalle lämpimälle paikalleen. Sänky oli hieman Eerolan petejä leveämpi, niin että he olivat mahtuneet tällä kertaa siirtymään yön aikana hieman erilleenkin toisistaan.

He eivät olleet supattelultaan viitsineet käydä nukkumaan lähellekään oikeaan aikaan, vaikka olivat tienneet aamunkin olevan yhtä kaunis. Otto nukahtikin vielä hetkeksi, ja niin varmaan myös Nils. He heräilivät vähitellen - kävivät valveilla, vaihtoivat asentoa ja upposivat suloiseen uneen vain herätäkseen taas pian uudelleen. Vielä viimeisenkin heräämisen jälkeen heidän aamunsa venyi sängyssä pitkäksi, pitkän pitkäksi. Otto tunsi aina välillä tärvelevänsä elämänsä toimettomuudessa ja maallisissa iloissa, mutta hän oli vapaalla. Nils nosti silmälasit nenälleen yöpöydältä ja luki hänelle pari runoa lisää.

Nilsin asunto oli mukavan pieni ja jollain tapaa täynnä Nilsiä. Arvokkaiden kaupunkilaisen näköisten tuolien ja nojatuolien selkänojilla riippui hänen vaatteitaan ja pöydillä lojui hänen pieniä esineitään ja kirjoitustarpeitaan, jopa Oton nikkaroima rasia. Pari vihkosta pilkisti vinosti kirjoituspöydän reunalle kertyneestä korkeasta paperipinosta. Näin aamupäivällä viileään huoneeseen pääsi hiipimään verhojen raosta vain vähän harmaata, talvista valoa. Silti huoneessa leijaili vienona ja vähän kummana Nilsin hajuveden tuoksu, joka oli alkanut merkitä Otolle sinitaivasta ja leppeää tuulta, kuikan huutoa ja käen kukuntaa.

Ottokin oli jo ottanut kodikkaan huoneen omakseen. Kukaan ei päässyt häiritsemään heitä, eikä heidän ollut pakko lähteä ihmisten ilmoille. Heidän ei edes tarvinnut varoa jokaista hiiskahdustaan, koska naapuriasunto oli tyhjillään. Edellisenä iltana Nils oli lämmittänyt vielä aika myöhään kamiinalla kalakeittoa. Hän oli sytyttänyt pöydän päähän öljylampun ja he olivat syöneet pienen pöydän ääressä jutellen niitä näitä. Otto oli leikannut lisäksi tuomisinaan tuomaansa leipää. Se oli ollut aika pirun mukavaa; sellaista olisi saanut olla aina.

Nyt aamulla Nils joutui lopulta nousemaan sängystä. Hän sytytti ensin tulen kamiinaan ja etsiskeli sitten ylleen asiallisemmat vaatteet, siisti hiuksensa ja (vaikka elettiin jo melkein puoltapäivää) lähti hakemaan heille aamiaista alakerran rouvalta, joka huolehti maksua vastaan ylioppilaan ruokkimisesta. Tämäkin tiesi valmistaa viikon aikana tarpeeksi ruokaa myös Nilsin vieraalle. Nils oli kertonut illalla, että oli pyytänyt rouvaa tekemään hänelle tulevasta ruoasta mahdollisimman edullista. Hän säästi näet illanistujaisia varten. Otto ei oikein tiennyt, mitä olisi ajatellut moisesta järjestelystä, mutta ainakin se kuulosti Nilsin keksimältä. Mokoma kerskaili karaisseensa vatsansa Eerolan patojen ääressä.

Aamupuuro maistui mahdollisesta halpuudestaan huolimatta paremmalta ja kermaisemmalta kuin Eerolan ruoat, vaikka pöytäseurakin saattoi vaikuttaa asiaan. Kun he lusikoivat puuroa suuhunsa vain hieman palellen, Nils kertoi suunnitelleensa seuraavaksi pientä kävelyretkeä keskustaan. Se kuulosti hyvältä. Otto olikin jo tavallaan alkanut kaipailla liikettä ja raikasta ilmaa. Hän oli viettänyt edellisen päivän aivan liian aloillaan, ja yön ja aamun aikana sängyn lämpö oli hautonut hänet tympeään horteeseen. Opinto-osuuskin oli sitä paitsi jäänyt tähän saakka koko lailla kultasten ja älsklingien ja pussailun varjoon. Mitä pastorikin olisi miettinyt rahojensa käytöstä?