Helsingissä

Luku 5, jossa tavataan epäilyttäviä ihmisiä

Otto keskittyi Nilsiin, koska ei kehdannut katsoa toisiin pöytiinkään. Hän ei voinut keksiä mitään järkevää kysyttävää kaikesta, joten hän tuijotti Nilsiä sanattomana, kunnes tämä alkoi kertoa. Hänen äänensä pysyi hiljaisena, mutta hänen sanansa pyyhälsivät eteenpäin. Hänen sormensa naputtivat vuoroin pöydän pintaa, vuoroin huitoivat ilmaa sen yllä. Hän olisi selvästi mielellään kurkottanut pöydän yli ja tarttunut Ottoa hartioista.
"Heitä on Helsingissä paljon. Yllättävän paljon, todella. Olen itsekin ihmeissäni siitä. Jotkut sanovat jopa, että heitä olisi... Tai ei, odotas, ei se ole nyt tärkeää, aloitan sittenkin..."
Otto halusi kuulla mitä vain ja kaiken - oliko heitä muka paljon!? Mitä, mitä jotkut sanoivat!? - ja mieluiten saman tien yhdellä kertaa, mutta hän odotti. Nils veti henkeä, mietti hetken etusormi huulillaan ja kertoi sitten vähän rauhallisemmin, että paikassa kävi kyllä paljon muitakin ihmisiä. Nämä tällaiset miehet tiesivät kuitenkin toisensa ja kokoontuivat paikkaan yleensä tiettyihin aikoihin tiettyinä päivinä; silloin, kun oli hiljaisempaa. Omistajaa ei häirinnyt, vaikka kaikki asiakkaat eivät olleet kaikin puolin tavanomaisia ja vaikka se näkyikin välillä. Jan piti tosin enimmäkseen naisista, mutta hänenkin oli kuulemma muista syistä turvallisinta tulla tänne. Paikan ruoalla oli siis varmoja syöjiä, vaikka se ei totta puhuen ollutkaan kummoista.

Otto kuunteli ja nyökytteli, mutusteli hajamielisesti haarukallisen muhennosta ja vilkaisi viimein vähän seurueidenkin suuntaan sitten, kun hänen korviaan ei enää kuumottanut liikaa. He olivat tavallisia miehiä, oikeastaan mukavan näköisiä ja, niin, samanlaisia kuin Otto ja Nils. Siinä he istuivat. Ottoa vapisutti keveästi. Koko paikka alkoi vaikuttaa hänen silmissään koko ajan ihmeellisemmältä ja salaperäisemmältä, kuin he olisivat päätyneet sinne jollain paljonkin kummemmalla taikakeinolla kuin kävelemällä paikalle ja avaamalla oven. Mitään sellaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan - eihän sellaisia ihmisiäkään olisi pitänyt olla - ja nyt Otto oli päätynyt sellaiseen. Hän oli kuvitellut korkeintaan unissaan, että niin voisi käydä, mutta kaipa nämä muutkin olivat halunneet löytää samanlaisia ihmisiä yhtä kovasti kuin hänkin. He olivat etsineet toisensa ja auttaneet samalla myös Ottoa. Otto tunsi ymmärtävänsä heitä hiton hyvin, vaikkei ollut puhunut heidän kanssaan sanaakaan.

Mutta ei tällainen voinut olla millään lailla luvallista. Nämä miehethän vaikuttivat tavallisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä! Niin Otto ja Nilskin kai olivat, mutta eikö kaikkien muiden sellaisten olisi pitänyt puikkelehtia kummallisina ja surkeina syrjäkaduilla eikä naureskella kapakassa? Miten turvallinen tällainen paikka edes pystyi olemaan? Otto oli aina välillä melko varma, että joku oikeasti tavallinen tulisi aivan pian nyhtämään hänet ulos, tai heidät kaikki.

Nils supatti, että oli viettänyt miesten kanssa muutaman iltapäivän ja illan. Nämä tiesivät, että Nils piti miehistä, mutta Otto olisi oikeastaan voinut olla kuka vain Nilsin (tai "Niilon") tutuista, jonka Nils oli vain sattunut tuomaan mukanaan päiväruoalle. Niin Nils väitti, mutta Otosta tuntui silti, että tässä vaiheessa kaikki ymmärsivät jo, että hän oli vähän kummallisempi. Eihän pariskunta olisi muuten uskaltanut alkuunkaan heilastella hänen silmiensä alla. Ehkä sen oli voinut nähdä Otosta jo silloin, kun he olivat tulleet sisälle. Omistajakin oli varmasti arvannut - ja lopuksi Otto oli vielä tuijottanut toisia suu auki kuin taivaan enkeleitä. Olisivatko he voineet olla tajuamatta? Nils mietti ja myönsi pahoitellen, etteivät varmaankaan. Otto ei osannut säikähtää kuin hiukan. Hänellä ei varmaankaan ollut hätää. Täällä se oli tavallista, niin oli. Korttipöydän mieskin oli vain hymyillyt. Kai he saivat tietää Otosta, kun kerran Ottokin oli saanut tietää heistä. Nilskin oli uskaltanut kertoa itsestään jo aikaa sitten, eikä hänelle ollut käynyt mitään.

Kahdestaan istuneet miehet alkoivat tehdä lähtöä. He puhelivat leppoisasti ja hipaisivat toisiaan aina välillä ohimennen käsiin tai selkään.
"He tapaavat täällä töiden jälkeen, koska ovat molemmat naimisissa tahoillaan", Nils kuiskasi.
Vai niin? Otto kurtisti oitis kulmiaan ja silmäili miehiä edelleen, nyt epäillen. He olivat noin herttaisen iloisia toisten selkien takana, kuin pikkupoikia, ja jatkoivat ehkä vielä matkaansa jonnekin. Mitä hittoa? Otto oli käsittänyt heidät kokonaan väärin. Oikeastaan hänet oli petetty. Tuskin hänellä ja heillä oli sittenkään mitään yhteistä. Otto ei ainakaan olisi ikimaailmassa... Miehet olivat itse omasta tahdostaan päättäneet kosia vaimojaan, joten eiköhän heidän olisi kannattanut kuunnella viimeistään alttarilla, mitä se meinasi?
"Eivät he oikein voi muutakaan", Nils huomautti. Hän oli tietysti huomannut Oton paheksunnan.
Niin, no. Kaipa Otto suostui miettimään vielä, jos Nils sitä toivoi. Hän keskittyi popsimaan ruokaansa ja antoi miesten lähteä pois omia aikojaan. Kun hän venytteli mietteitään oikein huolella, hän pystyi mitenkuten kuvittelemaan, että hän ja Nils olisivat jossain tapauksessa voineet ollakin vähän samanlaisia kuin he. Otto ei ollut rikkonut aviota, eikä rikkoisikaan. Hänen nykyinen elämänsä tuntui silti niin selvästi ainoalta oikealta, että hän oli kieltämättä välillä miettinyt, miten vaikeaa hänellä olisi ollut, jos hän olisikin ehtinyt kosia suloista Hilmaa ja jos tämä olisi suostunut hänen vaimokseen. Ehkä Otto olisi lopulta alkanut miettiä, voisiko löytää jonkun salaa - ja ehkä hän olisi jopa alkanut etsiä. Viimein, tuollaisena vähän vanhempana miehenä, jos ei olisi halunnut kuolla suruunsa. Se ei olisi ollut oikein, mutta hän olisi sentään voinut katsella toista pöydän yli ja koskettaa tämän kättä. Ja toisaalta, jos Eerolaa ei olisi ollut, Oton ja Nilsin olisi nytkin täytynyt alkaa pian miettiä, kuinka he järjestäisivät tulevaisuutensa niin, ettei kukaan ymmärtäisi. Otto oli jo ehtinyt miettiä sitä, ja silloin hän oli harkinnut hetken, olisiko hänen kuitenkin jossain vaiheessa pakko koettaa löytää vaimo. Ei hän ollut ajatellut, että jättäisi samalla Nilsin. Nyt heidän elämänsä olivat asettumassa kohdalleen, mutta useimmat muut samanlaiset joutuivat riipimään käyttöönsä kaikki ratkaisut, joita heille oli tarjolla. Ehkä Oton ei tosiaan kannattanut nyrpistellä nenäänsä heille.