Helsingissä

Luku 6, jossa istutaan iltaa

Nilsin suunnitelma oli onnistunut suurenmoisesti. Se ei ollut ihme, olihan seuraelämä ainoa ala, jolla kaikki tunnistivat hänen asiantuntemuksensa. Aluksi hän oli tosin aivan sattumalta jutellut yliopiston illanvietossa erään nuoren miehen kanssa. Tämä oli tullut maininneeksi mutkan kautta, että tietynlaiset herrasmiehet kokoontuivat tietyissä paikoissa. Kyseinen kunnon mies ei tietenkään ollut tiennyt asiasta tarkemmin, kunhan oli lähinnä arvaillut, ja Nils oli ollut yhtä tietämätön kysellessään teennäisen laiskasti lisää. He olivat päivitelleet yhdessä, millaisia ihmisiä maailmassa oli. Nils oli luonnollisesti mennyt tutustumaan paikkaan heti samalla viikolla ja, quelle surprise ja mystillinen yhteensattuma, eräs paikalla olleista miehistä oli muistuttanut aika lailla hänen keskustelutoveriaan. Nils oli antanut hänen olla rauhassa, mutta ujuttautunut mukaan toisten debatteihin ja kuulostellut puheita paikoista, joihin voisi kuvitella vievänsä Otonkin. Samoiltuaan viikkojen aikana paikasta toiseen ja vaihdettuaan vaatteensakin sopivampiin hän oli lopulta löytänyt tänne. Etsiminen oli käynyt ajoittain työstä, mutta toisaalta hän tiesi nyt monia, monia sellaisia miehiä ja oli päässyt tutuiksikin parin kanssa.

Tänne löydettyään Nils olisi tietysti voinut olla lavertelematta Kaarlolle, Allanille ja Janille aivan kaikkea hyvästä maalaisystävästään ja tämän vahvoista käsivarsista, mutta kaikki sujui tietysti hyvin näinkin. Otto oli jo alkanut hymähdellä hauskimmille jutuille arasti kuin pieni poika hienossa kahvipöydässä, ja hän vastasi Nilsin julkeaan koketeeraukseenkin niin julkeasti kuin saattoi. Hyvä niin, koska mitä järkeä heidän olisi ollut kainostella nyt, kun he kerrankin saivat näkyä muille? Nils ainakin oli jo pitkään halunnut, että joku ymmärtäisi viimein olla heille kateellinen. Kun toiset nyt ihmettelivät Ottoa ja heitä, häntä ilostutti niin, että hänen oli vaikea pysyä aloillaan. Otto taas vaivaantui pahanpäiväisesti, mutta toipui kyllä - ja katseli toisia lopulta ehkä rohkeammin. Hän ei tavannut usein uusia ihmisiä, puhumattakaan näin tärkeistä, mutta toiset ymmärsivät onneksi olla hänelle herttaisia. Nilsiä he olivat aluksi hieman kyräilleet, kuten kuuluikin. Hän oli saanut ladella kaikki matkan varrella poimimansa sisäpiirin kiertoilmaukset ja niiden lisäksi pari arkaluontoista salaisuuttaankin, ennen kuin hänelle oli alettu kertoa mitään millään tavalla olennaista. Otto sen sijaan oli hänen tuttunsa ja siksi jo valmiiksi luotettava. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki sitä paitsi näkivät epäilemättä, että pohjimmiltaan hän oli innoissaan kuin pystykorvanpentu.

Kaarlo oli taas alkanut puhua rakentamisesta. Nyt Otto jo tuntui ymmärtävän, ettei ollut vaarallista, jos hän vastasi päivänselvään kutsuun ja kertoi vuorostaan vähän omista hankkeistaan. Nils toivoi hänen tajuavan jossain vaiheessa myös, että hänen vieressään istui nyt yksi helsinkiläinen, joka voisi ehkä (toivottavasti!) vastata hänen rakennusaiheisiin kysymyksiinsä. Nils oli osannut kertoa hänelle edellisenä iltana joitain seikkoja; ainakin, että taloihin tarvittavia kiviä louhittiin kallioista kaupungin ympäriltä. Otto oli silti miettinyt vielä vuoteessakin, millä keinoin tarvittavat kivet tarkalleen irrotettiin, kuinka ne kuljetettiin rakennukselle, och så vidare. Nils ei tietenkään ollut jäänyt pitkäksi aikaa toiseksi graniittilohkareille, mutta hän toivoi, että Otto ymmärtäisi nyt tarttua tilaisuuteen ja säästää tulevan illan vain heille kahdelle, sillä...
"Miten te oikeastaan rakennatte näitä tämmöisiä taloja?" Otto kysyikin samassa omasta aloitteestaan. Sillä lailla. "Me katsottiin eilen yhtä Niilon kanssa."
"No kuule", Kaarlo sanoi painokkaasti ja nojautui vähän Oton puoleen. "Minähän olen vaan kirvesmies, mutta olen minä niitä muitakin hommia aikani seurannut."
Hän alkoi saman tien selittää kivi- ja hirsirakentamisen eroista minkä ennätti. Otto kuunteli, ja kyseli välillä. Nils ei viitsinyt seurailla keskustelua kovin tunnollisesti. Sen sijaan hän pani muiden kanssa puhellessaan mielissään merkille, kuinka Otto keskittyi niin tarkasti, että nojasi kyynärvarttaan kodikkaasti vasten pöytälautaa.
"Mitenkäs se ja se sitten?"
"No, minähän olen aluiksi ihan vaan sahannut jiiriin ja sitten sitä ja sitä, nelituumainen naula nyt ainakin pitää hyvin... Niin, hirsitaloissako onnistuu ihan ilman nauloja? Olen minäkin joskus hirsirakenteista..."
Otto kyseli ensin kaupungin työkaluista ja sitten uuneista. Hän oli kertonut Nilsille, että opettelisi mielellään muuraamaan, ja hänen käsiensä armoitettuna asiantuntijana Nils tiesi, ettei parin tuvan uunin kokoaminen voisi tuottaa niille suurta ongelmaa. Kaarlo väitti muodon vuoksi, ettei juuri tiennyt muurareidenkaan asioista - ja piti aiheesta saman tien kymmenen minuutin lektion. Sitten hän alkoi miettiä pitkällisesti, mitä kautta Otto voisi saada käsiinsä alan opaskirjasia (jotka olivat epäilemättä määrättömän kiehtovia). Hän totesi, että saattaisi löytää jotain hyödyllistä jo oman asuntonsa laatikostoista.
"Ja saattaa siellä kuljeksia joitain puunveistoonkin liittyviä. Jotain seinäkoristeiden kuvia kai niissä on."
"Siltäkö yhdeltä paskiaiselta ne jäi?" Allan kysyi. "Ka, jotain sentään hyödyit."
"Älä nyt, koreasti se ukko ainakin veisteli. Puuta ja juttuja, molempia. Niin että, olisiko sellaisista sinulle mitään iloa?"
Oton myöntävää vastausta ei tarvinnut odotella kauaa.