Ennen kuin kuolen

I

"Cecilia Lilljefeldt, terveytenne on huonontunut todella nopeasti. Olen pahoillani, että joudutte kuulemaan tämän", tohtori Lind sanoi minulle vakavana. "Sairautenne on edennyt paljon nopeammin kuin osasin kuvitella. Yleensä potilailla, joilla on veritauti, on vuosia elinaikaa", hän jatkoi ääni raskaana.

"Kuinka paljon aikaa minulla sitten on jäljellä, tohtori Lind?" kysyin häneltä rauhallisena. Olin ollut tietoinen sairauteni vakavuudesta jo vuosia, joten se ei enää pelottanut minua.

Tohtori Lind epäili hetken ja sanoi sitten hitaasti: "On mahdollista, että jos muutatte välittömästi leukemiaa sairastaville tarkoitettuun parantolaan, pysytte kohtuullisen hyvässä kunnossa vielä pitkään. Jos sen sijaan kieltäydytte parantolasta kuten tähän asti, pelkään pahoin, että selviydytte parhaimmillaan vain vuoden", hän huokaisi.

* * * * *

Olin vasta kaksikymmentä vuotta ja minusta olisi pitänyt tulla isäni suuren autotehtaan seuraava omistaja. Minusta olisi pitänyt tulla monia asioita mutta yhtäkkiä kohtalo löi vasten kasvojani ja ymmärsin, etten ehtisi toteuttaa kuin pienen osan niistä.

Yhtäkkiä ymmärsin, että olin elänyt elämääni vain miellyttääkseni perhettäni, enkä niinkään tavalla, mitä sisimmässäni olisin halunnut.

Nyt kaikki kuitenkin muuttuisi.

En halunnut enää tanssia tärkeilevän isäni pillin mukaan, vaikka tämä olikin miljonääri. Minulla oli monia asioita, mitä olisin halunnut vielä ehtiä tekemään ennen kuolemaani, mutta yhden niistä toteuttaisin hinnalla millä hyvänsä: halusin matkustaa Pariisiin. Se oli aina ollut suurin unelmani, mutta isäni ja koko muun sukuni mielestä olin aivan liian sairas matkustamaan, mikä ei ollut totta.

Tohtori lähti ja jäin hetkeksi paikoilleni sulattelemaan saamiani uutisia. Tunnin kuluttua kävelin varmoin askelin alas salonkiimme, sillä tiesin löytäväni isäni sieltä tähän aikaan päivästä. "Hei isä", sanoin yrittäen kuulostaa pirteältä. Isä käänsi katseensa minuun . Vaikkemme koskaan olleet olleet läheisiä, näin heti hänen silmistään, että hän oli kuullut tohtorilta minua koskevat huonot uutiset.

"Rakas isä, olen päättänyt edelleen kieltäytyä menemästä parantolaan. En halua viettää elämäni viimeisiä hetkiä vuoteessa muiden sairaiden keskellä. Minä olen päättänyt lähteä Pariisiin", sanoin hänelle.

Isäni silmät laajenivat hämmästyksestä. "Se ei tule kuuloonkaan Cecilia. Olet aivan liian sairas matkustamaan. Voit jäädä kesäksi lepäämään tänne kotiin mutta sen jälkeen menet parantolaan", isä sanoi painokkaasti. Huokaisin syvään. "Puhut minulle aivan, kuin olisin jo kuolinvuoteella. Minä haluan elää vielä kun voin!" huudahdin hänelle turhautuneena. "Miksi sinun on aina oltava noin itsepäinen! Sinulla on veritauti enkä anna ainoan tyttäreni riskeerata henkeään toteuttamalla typeriä päähänpistoja. Jäät tänne", isä komensi ja hänen äänensä oli muuttunut kireäksi. "Mutta isä, tämä on todella epäreilua!" huusin vihaisena. "Nyt riittää. Sinun terveydentilassasi liika matkustelu olisi aivan liian vaarallista. Asia on loppuunkäsitelty", isä julisti. Hän lähti salista lyöden oven voimalla kiinni perässään.

Ryntäsin kiukusta täristen takaisin omaan huoneeseeni. Odotin kärsivällisesti iltaan asti, kunnes isäni lähti eräille illalliskutsuille. Sitten kutsuin sisäkkömme Sophien luokseni. "Sophie, olisitteko niin kiltti ja pakkaisitte matka-arkkuni pitempää matkaa varten? Voisitteko sen jälkeen myös pyytää herra Janssonia ajamaan minut juna-asemalle?" kysyin häneltä hymyillen.

Hän katsoi minua hämmentyneenä.

"Neiti Lilljefeldt, kello on melkein kymmenen illalla. Mihin ihmeeseen te tähän aikaan lähdette?" hän kysyi kummastuneena. "Tiedän, etten kertonut tästä teille aiemmin, mutta minulla oli siihen syyni. Minä pyydän, ettette kerro isälleni lähdöstäni ennen huomisaamua. Olen nimittäin lähdössä Pariisiin", sanoin päättäväisesti.