Ennen kuin kuolen

VII

Herra Eklöfin äiti oli niin vieraanvarainen, että laski minulle pesuveden talon viereiseen pesutupaan ja lainasi puhtaan leningin ja raidallisen liinan, sillä oma matkalaukkuni seikkaili paraikaa jossain päin Tukholmaa. Kun olin kuivaamassa ihoani liinaan, kuulin herra Anderssonin äänen pesutuvan avoimesta ikkunasta: "Se kaunis seuralaisesi taitaa pitää sinusta Lars."

Jähmetyin paikoilleni kuin patsas. Seuraavaksi kuulin Larsin äänen. "Älä viitsi Arvid. Älä kerro muille, mutta hän on sen kuuluisan miljonääri Lilljefeldtin tytär. Hän tulee aivan eri maailmasta kuin minä", herra Eklöf tuhahti.

"Siinä missä minä raadan niska limassa päivät pitkät, jotta voisin tuoda leipää pöytään ja opiskella itselleni kunnollisen ammatin, niin hän matkustaa junalla ensimmäisessä luokassa ja voi lähteä Pariisiin pienelle huviretkelle silloin kun huvittaa", herra Eklöf jatkoi ja hänen äänestään kuulsi katkeruus. "Tuo on kyllä totta. Mutta sanoitpa mitä tahansa, et sinä ketään huijaa. En ole koskaan ennen nähnyt sinua tuollaisena. Sinä rakastat neiti Lilljefeldtiä", herra Andersson huomautti.

Kuulin Herra Eklöfin huokaisevan syvään. "Arvid, hän on kuolemansairas. Minun ja hänen rakkautensa olisi tuhoon tuomittu", hän sanoi naurahtaen ilottomasti. Miehet olivat hetken hiljaa. "Olen varma, että hänkin rakastaa sinua. Sinulla ja hänellä olisi vielä vähän aikaa olla onnellisia. Etkö aio nauttia viimeisistä hetkistä, jotka voit viettää hänen kanssaan?" herra Andersson kysyi.

Hiivin pesutuvan ikkunalle puristaen liinaa ympärilläni ja vilkaisin varovasti ulos. Näin herra Eklöfin painavan päänsä käsiinsä. "En minä tiedä. En tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä. Mutta sinä tosiaan olet oikeassa. Minä rakastan häntä", herra Eklöf sanoi hiljaa.

Miehet nousivat ja  kävelivät takaisin sisälle. Havahduin ja siirryin nopeasti pois ikkunasta, etteivät he olisi nähneet minua. Istahdin sanattomana alas.

Hän rakasti minua.

Sydämeni tuntui yhtäkkiä todella kevyeltä. Mieleni teki lähteä Eklöfien pihapiiriin kanojen sekaan heittelemään kärrynpyöriä ja laulamaan niin kovaa kuin keuhkoistani suinkin olisi lähtenyt ääntä. Olihan minulla toki ollut jo heila, mutta hän ei ollut ikinä saanut minua tuntemaan näin. Lars Eklöf todella rakasti minua ja se oli minulle yhtäkkiä kaikesta tärkeintä maailmassa.

*    *    *

Minulle oli sijattu vuode navetan viereisestä vierastuvasta. Herra Eklöf nukkui pikkuveljiensä kanssa sisällä ja herra Andersson oli lähtenyt yöksi omaan kotiinsa. Käänsin kerta toisensa jälkeen kylkeä kapeassa vuoteessani, mutten saanut yrityksistäni huolimatta unen päästä kiinni.

Lehmät, joiden olisi pitänyt nukkua parhaillaan navetassa seinän toisella puolella, pitivät siellä kovaa meteliä, vaikka yö oli edennyt jo reippaasti yli puolenyön. Lisäksi sinä kesäkuisena yönä oli tukalan kuuma ja vierastuvan ikkuna jumissa. Lopulta luovutin, heitin suuren huivin harteilleni ja kuljin äänettömästi ulos kesäyöhön mennäkseni kävelylle.

Kulkiessani pienen hedelmätarhan läpi huomasin herra Eklöfin istuvan syreenipensaan edessä kivellä veistämässä puulusikkaa. "Herra Eklöf", tokaisin ja kohotin kulmiani. "Häiritsikö kuumuus teidänkin untanne, neiti Lilljefeldt?" hän kysyi minulta nostamatta katsettaan työstään. "Sekin, mutta sitäkin enemmän teidän lehmänne. En käsitä, eikö niiden pitäisi nukkua tähän aikaan eikä elämöidä navetassa", tuhahdin huvittuneena.

"Johtuu täysikuusta. Ei niitä nukuta tänä yönä", hän huomautti hymyillen vinosti. Istahdin varovasti hänen viereensä. "Nyt kun me kerran olemme molemmat hereillä, voimme saman tien tehdä jotain hauskaa", herra Eklöf sanoi ja nousi reippaasti pystyyn. "Onko sinulla jotain mielessä?" kysyin innostuneena. Totta kai hänellä oli.

Herra Eklöf johdatti minut pienelle järvelle Gälstad-Lundbyn reunalle. "Mikään ei vilvoita niin hyvin kuumana yönä kuin uiminen", hän huomautti tyytyväisenä. En ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hän oli jo kävellyt loitommalle minusta, kääntynyt selin minuun päin ja riisunut paitansa. Herra Eklöf ripusti päällysvaatteensa puun oksalle laiturin viereen, juoksi ohitseni ja sukelsi alushousuissaan sulavasti kirkkaaseen veteen. Nauroin hänelle ja riisuin hänen äitinsä lainaaman ylisuuren yönutun, sillä minunkin alusvaatteeni kävivät oikein hyvin uimapuvusta. Jäin kuitenkin epävarmana laiturille seisomaan.

"Mikä hätänä?" herra Eklöf huudahti minulle vedestä.
"En uskalla hypätä enkä myöskään halua käyttää noita uimatikkaita, koska ne näyttävät siltä, että hajoavat minä hetkenä hyvänsä", huomautin ja osoitin laiturin uimatikkaita, jotka todella olivat läpeensä lahonneet. Herra Eklöf purskahti nauruun. Hän ui laiturin luokse, ponnisti itsensä käsivarsillaan ylös laiturin reunasta ja käveli luokseni.

"Täytyyhän neitoa auttaa hädässä", hän tokaisi hymyillen ilkikurisesti. Sitten hän nappasi minut yhdellä sulavalla liikkeellä syliinsä. "Mitä te teette?" kysyin nauraen kun hän kantoi minut laiturin reunalle.

Hän ei vastannut, hymyili vain uhkaavasti ja ennen kuin ehdin protestoida, hän heitti minut järveen. Kiljahdin lyhyen ilmalentoni aikana ja molskahdin lämpimään veteen. Hän hyppäsi nauraen perässä.

"Te senkin-!" huudahdin nauraen ja yritin läpsäistä häntä, mutta herra Eklöf väisti virnistäen. "Ottakaa kiinni jos saatte", hän yllytti ja lähti uimaan kohti pientä saarta järven keskellä. "Voitte paeta mutta ette piiloutua", huusin hänen peräänsä.

Saavutin hänet lähellä saaren rantaa, kun jalkamme ylsivät jo pohjaan. "Nyt saatte opetuksen", huudahdin mutta hän tarttui minua virnuillen ranteista ja pakotti ne kylkiäni vasten. Yllätyin siitä, kuinka voimakas hän olikaan. "Minähän olin vain herrasmies kun autoin teidät veteen", hän huomautti. Tuhahdin muka happamana, mutta sitten herra Eklöfin silmät vakavoituivat hieman. Olin juuri aikeissa kysyä, mikä hänelle tuli, kun hän sujautti käsivartensa vyötäröni ympärille ja veti minut syliinsä. Sydämeni alkoi välittömästi hakata tuhatta ja sataa, eikä se rauhoittunut vähääkään hänen painaessaan huulensa omiani vasten.

Herra Eklöf vetäytyi kuitenkin melkein heti loitommalle suudelmastamme. "Anteeksi, en tiedä mikä minuun meni, minä vain —" hän selitteli mutta minä keskeytin hänet painamalla käteni hänen poskelleen. "Lars", lausuin lämpimällä äänellä.

En ollut koskaan ennen kutsunut häntä hänen etunimellään.

"Cecilia", hän kuiskasi, kuin kokeillen miltä etunimeni lausuminen tuntui. Ilmeisesti hän piti siitä, sillä hän tempaisi minut hetken mielijohteesta uuteen hellään suudelmaan. Kiedoin käteni hänen kaulaansa enkä olisi koskaan halunnut päästää hänestä irti.

Sillä hetkellä maailmassa oli vain me kaksi.

Lars rikkoi varovasti suudelmamme ja syleili minua. "Minä rakastan sinua Cecilia", hän kuiskasi korvaani.