Ennen kuin kuolen

III

Nyt ei ollut sekuntiakaan aikaa hukattavaksi. Nappasin matkatavarani mukaani ja livahdin käytävään niin nopeasti kuin pääsin. Harpoin puolijuoksua vaunun päätyyn, jossa oli pieni ovella käytävästä erotettu aula junan sisään- ja uloskäyntiä varten. En ehtinyt katsoa ajoissa eteeni ja törmäsin laukkuineni samaan mieheen, joka oli tarkastanut lippuni.

Horjahdin voimakkaasti suoraa miehen syliin ja punastuin häpeästä,  mutta mies ei näyttänyt lainkaan paheksuvalta, päinvastoin. "Mihinkäs neidille yhtäkkiä noin kiire tuli?" hän kysyi pidätellen naurua. "Se ei kuulu teille. Sulkekaa suunne ja piilottakaa minut välittömästi", supisin hänelle kerätessäni kokoon kunniani rippeitä ja katsoin neuvottomana ympärilleni. Aulassa oli vain seinään upotettu korkea vaatekaappi ja leveä matkatavarahylly. "Te siis olette se etsitty miljonäärin tytär. Antakaa matkatavaranne minulle ja piiloutukaa näiden takkien taakse", mies naurahti ja avasi ritarillisesti vaatekaapin oven minulle. Työnsin matkatavarani hänelle ja hypähdin nopeasti piiloon. Mies sulki oven juuri ennen kuin ne kaksi mustapukuista miestä ryntäsivät käytävästä sisään.

"Emme löytäneet tyttöä. Lundin aseman virkailija oli varma, että hän oli ostanut lipun juuri tähän junaan. Hän saattaa olla piiloutunut johonkin", toinen korsto selitti lipuntarkastajalle. Kuulin askeleita jotka lähestyivät uhkaavasti vaatekaapin ovia. "Olen pahoillani mutta jos hän on piilossa jossain, en usko osaavani auttaa teitä", kuulin lipunmyyjän vastaavan huolettomasti. Pian raskas käsi laskeutui kaapin ovelle ja avasi sen hitaasti. Jähmetyin paikoilleni.

"Odottakaa hetki", toinen miehistä vaati ja ovi pysähtyi. Henkäisin äänettömästi helpotuksesta. Jos mies olisi raottanut ovea senttiäkään enempää, hän olisi huomannut minut välittömästi. Tunsin, kuinka juna alkoi hidastaa vauhtia seuraavan aseman lähestyessä. "Matka-arkussa, mitä pitelette juuri kädessänne, on Cedric Lilljefeldtin nimikirjaimet. Mistä tuo laukku ilmestyi?" toinen miehistä kysyi vaativasti.

"Jaa sehän aivan totta. Tuota... Sen antoi eräs neiti tuolta viereisestä vaunusta. Kaikista kauimmainen hytti tästä katsottuna", lipuntarkastaja keksi äkkiä. Ovenraosta näin, kuinka korstot nyökkäsivät toisilleen ja rynnistivät takaisin käytävään.

Juna pysähtyi asemalle ja pomppasin ulos piilostani. "Kiitos paljon avustanne. Kehun teitä esimiehellenne hyvästä asiakaspalvelusta kun seuraavan kerran kuljen junalla", sanoin lipuntarkastajalle joka seisoi edelleen matkatavarahyllyn edessä katsoen minua. Astuessani ulos junasta toinen miehistä valitettavasti huomasi minut ja huudahti: "Tuolla hän on!"

Lähdin juoksemaan junalaiturille tietämättä tarkalleen mihin mennä, sillä suunnitelmani loppui tähän. Olin ilmeisesti Jönköpingin asemalla. Harpoin matkatavaroideni kanssa ihmisten seassa ja miehet seurasivat minua kiroillen perässä. Keräsimme paljon kummastuneita katseita, mutten välittänyt siitä. Kiersin juna-aseman ja säntäsin pienen portaikon kautta alas kadulle. Samassa aseman edestä lähti ajamaan hieno automobiili, joka pysähtyi eteeni. "Hypätkää äkkiä kyytiin neiti!" lipuntarkastaja huudahti ratin takaa.

Olin hyvin ällistynyt siitä, että hän oli seurannut minua ja saanut niin nopeasti auton käsiinsä. En kuitenkaan alkanut kyselemään häneltä tarkemmin, mistä automobiili oli ilmestynyt, vaan hyppäsin kyytiin matka-arkkuni kanssa. Lipuntarkastaja painoi kaasua ja pakenimme paikalta.  Heilautin pääni taakse ja purskahdin nauruun. "Sehän meni yhtä putkeen kuin Jeesuksen pääsiäinen", henkäisin nauraen ja katselin takaikkunasta, kuinka miesten loittonevat hahmot heristivät meille nyrkkejään. "Älkää muuta sanoko", lipuntarkastaja totesi jälleen virne kasvoillaan.  "Saanko kysyä, miksi te autatte minua?" kysyin häneltä. "Koska haistan tässä rahaa hyvä neiti" mies totesi yksinkertaisesti.

"Anteeksi kuinka?" kysyin ihmeissäni. "Kaikilla ei ole miljonääriä isänä, joka hemmottelisi heidät piloille. Minä tarvitsen rahaa hankkiakseni kunnon ammatin. Lipuntarkastajana ei elämässä pitkälle pötkitä" mies huomautti. "Teillä oli varmasti syy, miksi karkasitte kotoanne ja olitte junalippunne perusteella matkalla Tukholmaan. Tarvitsette apua päästäksenne sinne ja siksi minä ehdotankin teille sopimusta: minä autan teitä pääsemään perille  Tukholmaan ja te maksatte opintoni yliopistossa sitä vastaan. Summa ei ole valtavan suuri mutta liian korkea omille säästöilleni", hän jatkoi.

"Herrasmies ei vaatisi vastapalvelusta nuoren naisen auttamisesta", sähähdin hänelle vihastuneena. Mies pudisteli päätään. "Ja kunnollinen nainen ei karkaisi suin päin kotoaan kuin kiukutteleva pikkulapsi. Maailma ei toimi kuten elävissä kuvissa. Suostutteko sopimukseen?" hän kysyi kylmästi. "Kuinka julkeatte puhua minulle tuollaisia. Kuinka paljon opintonne edes maksaisivat?" kysyin häneltä vielä kylmemmin. "Viisisataa kruunua", mies vastasi.

Punnitsin vaihtoehtojani. Viisisataa kruunua ei tosiaankaan ollut suuri summa minulle, se oli vain murto-osa omasta omaisuudestani. Mies oli sitä paitsi oikeassa. En ollut koskaan matkustanut yksin eli en todennäköisesti pärjäisi itsekseni Tukholmaan asti ennen kuin isäni palkkaamat miehet jäljittäisivät minut. Mitä minä muutenkaan enää tekisin rahoillani, kun kuolisin niin pian? Parempi oli käyttää ne unelmani saavuttamiseen.

Huokaisin syvään. "Hyvä on. Minä huolehdin siitä, että pääset yliopistoon mutta vain sillä ehdolla, että te autatte minut Tukholmassa laivan kannelle asti. Olen nimittäin matkalla Pariisiin. Jos mikään menee vikaan niin että isäni hankkimat etsivät palauttavat minut kotiin, ette saa penniäkään. Ymmärrättekö?" sanoin hänelle ärtyneenä.

"Asia selvä", mies sanoi ja hänen huulilleen syttyi taas tuo ärsyttävä virne. Löimme kättä päälle. "Nyt kun kerran teemme yhteistyötä, voisitte kertoa minulle nimenne", sanoin hänelle happamana. "Minä olen Lars Eklöf", mies sanoi jälleen hyväntuulisena. Vaikka hän olikin röyhkeä, minun oli pakko myöntää, että jokin hänessä todella vetosi minuun.