Ennen kuin kuolen

IIX

Heräsin seuraavana aamuna, kun nousevan auringon valo siivilöityi verhojen välistä ja lämmitti mukavasti kasvojani. Nousin istumaan. Lars nukkui vielä vieressäni, käsivarsi kevyesti ympärilläni. Auringon säteiden luomat kirkkaat kuviot läikehtivät unenomaisesti hänen paljaalla rinnallaan.

Päässäni seilaili ristiriitaisia tunteita. Viime yö oli kaikessa täydellisyydessään tuntunut melkeinpä unelta, mutta samalla muistin yön tapahtumat kirkkaasti. Uintiretkemme jälkeen olimme nousseet vedestä ja kuivatelleet hetken niityllä laiturin vieressä. Sitten olimme hiipineet käsi kädessä nukkuvan Gälstad-Lundbyn läpi takaisin Larsin kotiin. Erityisen kirkkaasti muistin kuitenkin sen, kuinka olin vetänyt Larsin mukaani vierastupaan ja kuinka hyvältä hänen alaston vartalonsa oli tuntunut omaani vasten. Kukaan ei ollut ennen ollut niin lähellä minua kuin hän viime yönä.

Lars avasi silmänsä ja haroi unisena hiuksiaan. Katseemme kohtasivat emmekä kumpikaan voineet estää itseämme hymyilemästä. "Huomenta", sanoin hänelle ja hän veti minut takaisin syliinsä. "Huomenta", hän vastasi suukottaen hiuksiani ja jatkoi: "Arvid lupasi eilen antaa meille kyydin Tukholmaan. Pyysin häntä noutamaan meidät aamulla, joten hän tulee varmaankin pian."

Kohotin katseeni Larsiin. "Meidän on siis varmaankin parasta valmistautua lähtöön, ettei hän joudu odottelemaan turhaan", huomautin ja nousin toistamiseen istumaan. Lars kuitenkin tarttui minua kädestä. "Olet oikeassa, mutta ei nousta ihan vielä, en halua tämän hetken menevän vielä ohi", hän pyysi ja hänen sanansa saivat jotain lämmintä liikahtamaan sisälläni.

* * *

Myöhemmin aamupäivällä istuin herra Anderssonin automobiilin takapenkillä ajaessamme vaahteroiden reunustamaa maantietä kohti Tukholmaa. Hymyilin itsekseni.

Kohta olisimme perillä Tukholmassa, jossa voisin ostaa matkalipun Pariisiin ja suurin unelmani kävisi viimein toteen. Olin jo niin lähellä unelmaani, että minua melkein hirvitti.

* * *

"Me teimme sen", hihkaisin innoissani.

Seisoimme ihmisvilinässä keskellä Tukholman satamaa. Lars henkäisi helpottuneena. "Uskomatonta", hän naurahti ääneen. "Anna minun kantaa matka-arkkusi, tarvitset lipun päästäksesi laivaan", hän jatkoi lempeästi ja otti tavarani, jotka olimme löytäneet Tukholman pääjuna-aseman löytötavaratoimistosta hetkeä aikaisemmin. Seurasin häntä sydän keveänä onnesta kohti lähtöterminaalia.

Emme ehtineet kauas, kun Lars pysähtyi kuin seinään. En huomannut sitä ajoissa ja törmäsin suoraan hänen selkäänsä. "Ei voi olla totta", hän mumisi ja tuijotti suoraan eteensä. Kun kurkkasin hänen olkansa yli, luulin näkeväni harhoja.

Kaksi isäni palkkaamaa mustapukuista rotevaa miestä seisoi edessämme ja tuijotti meitä silmät pyöreinä. "Seis!" he huudahtivat ja lähtivät harppomaan meitä kohti ihmismassassa uhkaava ilme kasvoillaan. "Nyt on paras ottaa jalat alle, jos haluat vielä päästä Pariisiin", Lars tokaisi huokaisten syvään ja ryntäsi juoksuun kiskoen minua perässään.

Juoksimme vastakkaiseen suuntaan yrittäen karistaa köriläät kannoiltamme. Miehet pysyivät kuitenkin pitkään perässämme tönien töykeästi ihmisiä pois tieltään. Rintaani alkoi pian jomottamaan, mutten silti hidastanut vauhtia. Minähän menisin Pariisin vaikka mikä olisi, kun kerran olin päässyt näinkin kauas.

Kaarsimme suuren linja-auton taakse piiloon ja miehet juoksivat ohitsemme huomaamatta meitä. "Ovelaa tulla väijymään tänne satamaan. He tiesivät meidän tulevan tänne, sillä muista Tukholman satamista ei lähde laivoja Pariisiin", Lars järkeili hengästyneenä. Olisin vastannut hänen kommenttiinsa jotain nokkelaa, ellei rintaani olisi yhtäkkiä viiltänyt voimakas kipu.

Haukoin henkeä ja minun oli otettava linja-auton kyljestä tukea. "Oletko kunnossa?" Lars kysyi huolestuneena ja nyökkäsin hänelle, sillä en halunnut hänen huolestuvan turhaan.

Kävelimme sataman lähtöterminaaliin hankkimaan minulle matkalippua, mutta kipu yltyi entisestään. "Olet todella kalpea Cecilia", Lars huomautti ja tarttui minua käsivarsista tarkastellakseen kasvojani tarkemmin. Terminaalin lattia tuntui huojuvan allani. "Lars, minä —" yritin sanoa mutta silloin kipu yltyi niin kovaksi, että jouduin juosta lähimmälle roskakorille, johon oksensin heti. Vatsassani muljahti, kun huomasin oksentaneeni verta.

Lars ryntäsi hätääntyneenä luokseni ja huusi minulle jotain, mutten saanut enää selvää hänen puheestaan. Kipu viilsi rinnassani ja terminaali ympärilläni keinahti ylösalaisin. Lars sai minut kiinni ennen kuin kaaduin lattialle ja sen jälkeen kaikki sumeni silmissäni. Näin vain tummia tanssivia varjoja, jotka kumartuivat ylitseni ja terminaalin hälinä puuroutui yhdeksi massaksi. Sitten kaikki ympärilläni muuttui mustaksi.

* * *

Avasin silmäni ja huojennuin, kun kipu ei enää pistänyt rinnassani. Katselin ympärilleni. Makasin sairaalassa. Ja mikä kummallisinta, isä torkkui nojatuolissa vuoteeni vieressä. "Isä, mitä sinä täällä teet?" kysyin häneltä. Vavahdin kuullessani, kuinka heikolta ääneni kuulosti. Isä heräsi ja harppoi välittömästi vuoteeni viereen. "Rakas Ceciliani", hän kuiskasi ääni särkyen ja silitti poskeani.

Isän kasvot olivat kyynelistä kosteat. "Sinä sait verensyöksyn juna-asemalla, mutta onneksi sinut saatiin nopeasti tuotua sairaalaan. Minä tein virheen, kun yritin pakottaa sinut jäämään kotiin vuoteenomaksi. Sinun elämäsi kuuluu sinulle ja saat loppuun asti itse päättää, kuinka haluat sen elää. Anna anteeksi" isä sanoi kyynelten virratessa hänen poskiaan pitkin. "Älä pyydä anteeksi isä. Anna sinä puolestasi anteeksi minulle, että lähdin sanomatta mitään", sanoin hiljaa. Isä halasi minua, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt, ei edes silloin, kun äiti vielä eli.

"Nyt minä ymmärrän, kuinka paljon sinä haluat päästä Pariisiin. Olen valmis viemään sinut sinne, kunhan ymmärrät, että matkasta tulee sinun terveydentilassasi erittäin vaarallinen", isä sanoi ääni murtuen. "Tiedän sen isä, mutta olen valintani tehnyt", vastasin hänelle.

Isä pakotti hymyn huulilleen ja sanoi sitten rohkaisevasti: "Asia on siis päätetty. Minä vien sinut Pariisiin, kun pääset sairaalasta pois. Hoitaja sanoi, että sinun pitäisi päästä kotiin jo ensi viikolla". Hän puristi kättäni ja hymyili minulle lämpimästi. "Kiitos isä", sanoin hänelle liikuttuneena. "Haen sinulle vettä", isä sanoi ja käveli ovelle. Hän kuitenkin jähmettyi käsi ovenkahvalla ja kääntyi hitaasti ympäri.

"Unohdin mainita, että vuoteesi vieressä on kuulemma istunut monta päivää joku tumma nuorimies. Hän tuli kanssasi sairaalaan ja lääkäri sanoi, ettei hän ole suostunut jättämään sinua hetkeksikään yksin sairaalaan tulosi jälkeen. Kuka hän oikein on?" isä kysyi kummastuneena.

Tuttu lämmin tunne läikehti sydämessäni. "Hän on Lars Eklöf", sanoin ylpeänä.