Ennen kuin kuolen

IX

Tukholman satamassa tuoksui mereltä ja sen takana odottavilta seikkailuilta. Ihmiset ympärillämme hyvästelivät haikeina rakkaitaan ja nousivat hiljalleen laivaan. Isä oli jo astellut kannelle antaakseen minun hyvästellä Larsin kahden kesken.

Lars seisoi edessäni kädet taskuissaan eikä sanonut mitään. "Olet varmasti onnellinen, kun viimein pääset näkemään Eiffel-tornin", hän sanoi hymyillen varovasti. Purin huultani enkä sanonut mitään, sillä pelkäsin purskahtavani itkuun minä hetkenä hyvänsä. "Niin olen. Kiitos kaikesta", kuiskasin lopulta hiljaa.

Lars otti kätensä hellästi käsiini. "Ilo on minun puolellani. Pidäthän huolta itsestäsi", hän sanoi silmät kiillellen kyynelistä. "Yritän parhaani. Mutta minähän palaan aivan pian takaisin", lohdutin häntä. Larsin suupielet nykivät ja kyynel valui hänen poskelleen. "Tiedäthän, että rakastan sinua hyvin paljon, Cecilia Lilljefeldt", hän kuiskasi ja katsoi minua silmiin, silittäen kevyesti poskeani. Hänen sanansa saivat sydämeni lentämään onnesta. "Tiedän sen ja niin minäkin sinua", vastasin hänelle liikuttuneena.

Kapteeni soitti laivan torvea takanamme merkiksi siitä, että viimeisiä matkustajia kutsuttiin astumaan laivaan. "Minun on mentävä. Näkemiin Lars, tapaamme pian uudelleen", sanoin hänelle pidätellen kyyneleitä. "Näkemiin Cecilia", Lars sanoi hiljaa ja pyyhki nopeasti omat kyyneleensä kasvoiltaan.

Kun olin nousemassa laivaan, kuulin Larsin vielä huudahtavan perääni: "Odota Cecilia!" Käännyin ympäri ja Lars harppoi viereeni. Sitten hän kumartui puoleeni ja suuteli minua. Annoin käsieni levätä hänen rinnallaan ja se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä.

Kun erkanimme suudelmastamme, Lars piti minua edelleen sylissään ja henkäisi: "Kun saavut takaisin, en vaadi sinulta yhtään mitään. En oleta sinun maksavan yliopistopaikkaani, minä pärjään kyllä. Enhän edes auttanut sinua laivan kannelle asti ennen kuin isäsi puuttui peliin, joten sopimuksemme on luonnollisesti rauennut. Toivoisin vain, että palaisit luokseni kun olet jälleen Tukholmassa", hän hengähti.

Katsoin häntä ja suuni levisi lämpimääm hymyyn. "Minä palaan luoksesi ennen kuin ehdit edes kaivata minua. Ja mitä sopimukseemme tulee, en aikonutkaan enää rahoittaa opintojasi puolestasi. Isäni sen sijaan on jo maksanut sinua varten Tukholman yliopistossa koko lääkäriksi tarvittavan koulutuksen. En joutunut suostutella häntä tekemään sitä, hän kertoi minullekin teostaan vasta jälkikäteen. Isänikin on siis ilmeisesti sitä mieltä, että sinä ansaitset sen" sanoin Larsille iloisesti.

Astuin kannelle ja nojauduin vielä kaiteen yli kohti Larsia, joka seisoi ällistyneenä paikoillaan. "Sinusta tulee hyvä lääkäri!" huusin hänelle ihmisten melun yli. Larsin ilme oli todellakin näkemisen arvoinen.

Laiva irtosi satamasta ja lähti liikkeelle. Lars seisoi vilkuttamassa minulle niin kauan, kunnes satama ja koko Tukholma olivat enää vain tumma piste horisontissa. Isä käveli viereeni kannelle ja nojautui kaiteeseen sytyttäen piippunsa. "Matkastamme tulee terveydentilasi vuoksi vaikea, mutta minä olen tukenasi koko ajan", hän sanoi ja kietoi kätensä harteilleni. Nojauduin liikuttuneena isäni olkaa vasten enkä sanonut mitään. Olin hyvin ylpeä itsestäni.

Olin kokenut enemmän karkuretkeni aikana Lundista Tukholmaan kuin monen viime vuoden aikana yhteensä. Olin ollut rohkea, taltuttanut aseistetun miehen ja piileskellyt junan vaatekomerossa. Olin itkenyt, nauranut, suudellut, pelännyt ja toivonut. Kaikista tärkeintä oli kuitenkin se, että olin löytänyt Larsin.

Vaikka olisin saanut toisen verensyöksyn ja menehtynyt siihen paikkaan, olisin kuollut onnellisena ja se oli hänen ansiotaan.

"Tulkoon vain, nyt minä olen valmis mihin tahansa", sanoin lopulta vahvalla äänellä ja käänsin katseeni pohjoistuulta päin.