Ennen kuin kuolen

Epilogi

Elokuu 1931

"Tohtori, potilaanne saapui juuri", kuulin neiti Nilssoniksi esittäytyneen naisen huikkaavan lähimpänä minua olevaan huoneeseen. "Loistavaa", kuulin tutun äänen vastaavan vastaanottovirkailijalleen.

En ollut nähnyt häntä vuosiin, sillä en ollut halunnut hänen kärsivän vuokseni. Vaikka seitsemän vuotta sitten minulle oli kerrottu, että minulla olisi vain vuosi elinaikaa jäljellä, olin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla hengissä aina siihen syyspäivään asti, kun hän oli etsinyt minut käsiinsä ja vaatinut tulemaan käymään vastaanotollaan.

Samassa hän suorastaan juoksi ulos huoneestaan ja hetken hänen katseensa etsi minua malttamattomana tyhjästä odotustilasta. Kun katseemme sitten kohtasivat, Larsin suu levisi lämpimään hymyyn. Hän harppoi luokseni ja auttoi minut ylös. "Hei Cecilia, pitkästä aikaa", hän sanoi ääni kuplien onnesta ja ohjasi minut työhuoneeseensa. "Hei Lars", sanoin hiljaa ja hän sulki oven takanamme. En ymmärtänyt lainkaan, miksi hän oli niin typerän onnellinen minut nähdessään. Tunsin voimieni ehtyneen paljon viime viikkojen aikana, leukemia oli pian viemässä minulta lopullisesti hengen.

"Miksi sinä etsit minut käsiisi Lars? Olen sanonut sinulle tuhat kertaa, etten halua sinun kärsivän minun takiani, sillä minulla ei ole enää toivoa. Olet menettänyt jo kerran sisaresi, en halua että joudut menettämään myös vaimosi. Haluan sinun menevän naimisiin jonkun terveen nuoren naisen kanssa, saavan rutkasti lapsia ja lapsenlapsia ja olevan onnellinen", tuhahdin hänelle katkerana pidätellen kyyneleitä, sillä vaikka olin kuinka yrittänyt miestä vältellä, minä rakastin häntä edelleen ja ajatus hänestä naimisissa toisen kanssa oli särkeä minut.  Lars ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan valitustani laisinkaan.

Hän otti hellästi käteni käsiinsä ja silitti kämmenselkääni. "Kuule Cecilia, vaikka kovin itsepäisesti olet minua vältellyt viime vuodet, minun pitäisi itse asiassa kiittää sinua. Sinun takiasi minä valmistuin lääkäriksi parhain arvosanoin ja sinun ansiostasi minä rupesin tutkimaan leukemian hoitomuotoja", Lars selosti pehmeällä äänellä. "Syy, miksi etsin sinut käsiini, on se, että olen löytänyt kollegoineni uuden hoitomuodon sairauteesi, joka voi parantaa sinut täysin", Lars pamautti.

Olin sanaton.

"Hoitomuoto on varsin uusi ja siihen liittyy riskejä. Se perustuu niin sanottuun luuydin-siirtoon. Siitä huolimatta minusta meillä ei ole enää mitään menetettävää, joten toivon, että annat minun yrittää parantaa sinut", Lars sanoi silmät kiillellen onnesta.

En edelleenkään kyennyt puhumaan. Sitten purskahdin itkuun. Lars sulki minut syliini ja keinutteli minua hyvän tovin ennen kuin sain koottua itseni jälleen. "Minulla on siis mahdollisuus parantua — lopullisesti", kuiskasin hänelle nyyhkyttäen onnesta. "Kyllä, ja sitten kun olet terve en päästä sinua enää menemään, vaan vien sinut viimein vihille, halusit tai et", Lars kuiskasi hymyillen. Naurahdin hänen kauluspaitaansa vasten ja sitten kohotin katseeni häneen.

Lars kohotti epäröiden kätensä ja silitti poskeani. "Sinä olet antanut meille tulevaisuuden", kuiskasin hänelle. Sitten nojauduin varovasti eteenpäin ja suutelin häntä, niin kuin silloin kun olimme nuoria, ja onnen kyyneleet valuivat edelleen vuolaina poskiani pitkin. Elämä oli kohdellut minua rankasti, olin elänyt lapsuudesta asti kuoleman varjossa. Viimeiset seitsemän vuotta olivat olleet erityisen raskaat, sillä en tiennyt silloin, kuolisinko vuoden päästä vai seuraavana päivänä. Mutta vihdoinkin elämä antoi minulle pilkahduksen toivoa tulevaisuudesta. "Minä paranen, tiedän sen", sanoin Larsille itsevarmana ja silloin hän pystyi kai näkemään minussa väläyksen siitä itsepäisestä ja vahvasta naisesta, joka olin kerran seitsemän vuotta sitten ollut.