Ennen kuin kuolen

VI

Vastasin hänen suudelmaansa, vaikka olinkin lievästi sanottuna hämilläni tapahtumien yllättävästä kulusta. Herra Eklöfin selkä peitti kasvomme sen verran, ettei mies tunnistanut meitä. "No jopas, nuorta rakkautta", kuulimme miehen toteavan hyväntuulisena, kun hän käveli ohitsemme. Sitten kahvilan ovi sulkeutui ja herra Eklöf laski minut varovasti sylistään.

"Suokaa anteeksi, minun oli harhautettava sitä miestä ja tuo oli ensimmäinen keino, joka tuli mieleeni", herra Eklöf murahti. "Ei se mitään, sehän näytti toimivan oikein hyvin", totesin punastuen kauttaaltani. Seurasi hetken kiusallinen hiljaisuus välillämme. Sitten herra Eklöfin silmät laajenivat. "Herranen aika. Meidän täytyy pitää kiirettä, linja-automme lähtee!" Ryntäsimme hätääntyneinä ulos vain huomataksemme, kuinka linja-automme kaarsi komeasti ulos aseman pihasta ja suuntasi viereisen korttelin taakse.

"Odottakaa!" kiljuimme juosten auton perään, mutta turhaan. Kuski ei huomannut meitä ja linja-auto katosi näkyvistä, vieden mukanaan matka-arkkuni ja viimeiset matkarahani.

"Sehän meni hienosti", herra Eklöf totesi ironisesti ja potkaisi vihastuneena kivenmurikkaa edessään. Nojasin hengästyneenä polviini ja ajattelin neuvottomana, kuinka olin ensimmäistä kertaa elämässäni rahattomana vieraassa kaupungissa ja vielä lähes vieraan nuoren miehen kanssa.

"Mitä me nyt teemme?" kysyin herra Eklöfiltä neuvottomana ja pidättelin kyyneleitä. Hän käveli edessäni ympyrää miettien kuumeisesti. Muutaman tuskallisen pitkän minuutin kuluttua hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui. Herra Eklöfiltä eivät näyttäneet ideat loppuvan koskaan. "Minulla on ajatus", hän riemuitsi ja jatkoi: "Olemme nyt Vikingstadissa. Jos onnistumme pääsemään Gälstad-Lundby-nimiseen kylään tässä lähellä, saamme varmasti käyttöömme auton ja lainatuksi vähän rahaa." Loin häneen kysyvän katseen. "Kuinka niin lainatuksi auton ja rahaa?" kysyin häneltä epäillen. "Koska Gälstad-Lundby on minun kotikyläni", herra Eklöf selitti huolettomasti.

*  *  *

Saimme puolimatkaan kyydin vanhalta ja ystävälliseltä mieheltä, joka kuljetti kanahäkkejä autonsa lavalla. Emme mahtuneet autoon sisään, joten istuimme heinillä kaakattavien lintujen seassa. Mikäpä siinä, mukavaa vaihtelua isäni hienon automobiilin nahkapenkeille. Sitten me kävelimme ja kävelimme.

Illansuussa saavuimme viimein Gälstad-Lundbyn kirkonkylään.
Hymyilin. Ilma tuoksui paljon raikkaammalta täällä maaseudun perämetsässä kuin kotona Lundissa. Herra Eklöf näytti levolliselta päästessään jälleen kotiin, hän kulki tottuneesti tiellä käyskentelevien lehmien lomassa ja vihelteli hyväntuulisena. "Tuota noin, missä päin kylää te asutte?" kysyin epäluuloisesti ylittäessämme jälleen yhtä kylän kuoppaista pääkatua.

Katujen varsilla oli vain pieniä punamullalla maalattuja hökkeleitä ja vain muutamalla kadulla oli kunnollinen katukivetys.

"Kotini on aivan kulman takana. Siellä voimme syödä illallista, minulla ainakin on sudennälkä. Voimme myös yöpyä kotonani ja huomenna ystäväni voi varmasti viedä meidät Tukholmaan, kun on pyhäpäivä eikä hän ole töissä", herra Eklöf selosti.

Hän kääntyi ahtaalle sivukujalle, jossa haisi multa ja lehmänlanta. Sitten hän avasi minulle portin pieneen pihapiiriin.

Katselin ihmeissäni ympärilleni. Herra Eklöfin kotitalo näytti vielä pienemmältä kuin muut kylän talot. Pihapiirissä juoksenteli kanoja ja tontin nurkassa tönötti vanha ulkohuussi. Pyykkejä roikkui narulla siellä täällä. "Tervetuloa Eklöfeille. Pahoittelen, ettei kotipitäjäni eikä perheeni talo ole niin pramea kuin miljonääri-isäsi koti Lundissa", herra Eklöf hymähti huvittuneena. "Kotisi on oikein ihastuttava", kiirehdin sanomaan vilpittömästi.

Herra Eklöf koputti punaisen puutalon oveen ja pyöreähkö nainen, jolla oli esiliina edessään, tuli avaamaan oven. "Lars! Emme osanneet odottaa sinua kotiin vielä pitkään aikaan. Mukava nähdä sinua poika!" nainen huudahti iloisena ja halasi herra Eklöfiä sydämellisesti. "Hei äiti. Minulla on vieras mukanani. Tässä on neiti Lilljefeldt, olen saattamassa häntä Tukholmaan. Voimmeko syödä illallista kanssanne tänään?", herra Eklöf kysyi ja työnsi minut lähemmäs äitiään. "Iltaa rouva", sanoin punastuen, kun en muutakaan keksinyt. "Iltaa neiti! Ja totta kai te voitte, olen juuri saanut illallisen valmiiksi. Käykää peremmälle", nainen hössötti innoissaan ja ohjasi meidät sisään valoisaan tupaan.

Söimme ilallista herra Eklöfin, hänen äitinsä, kolmen pikkuveljensä, isoäitinsä sekä erään hänen lapsuudenystävänsä Arvid Anderssonin kanssa. Eklöfien tupa oli hyvin pieni, mutta jotenkin me kaikki mahduimme pöydän ympärille pitkille seinäpenkeille syömään kauravelliämme ja juttelemaan. Nauru ja puheensorina raikuivat varmasti kadulle asti.

Illallisen jälkeen herra Eklöf meni ulos korjaamaan veljiensä rikkinäistä pyörää ja minä jäin tupaan hänen äitinsä ja ystävänsä Arvid Anderssonin kanssa. "Mitä herra Eklöf haluaisi opiskella yliopistossa?" kysyin varovasti hänen ystävältään. "Lars haluaisi opiskella lääkäriksi", hänen äitinsä huudahti ylpeänä pöydän äärestä. "Harmi vain, että poika on kyllä erittäin viisas ja nokkela, mutta yliopisto on hyvin kallis", hänen äitinsä jatkoi alakuloisena. "Lars on aina halunnut olla lääkäri, aina siitä asti kun hänen pikkusisarensa kuoli espanjantautiin", herra Andersson sanoi vakavana. "Oliko hänellä joskus pikkusisar?" kysyin herra Anderssonilta.

"Oli kyllä. Hän oli Larsin silmätikku ja erittäin rakas hänelle, varsinkin sen jälkeen kun heidän isänsä lähti merille ja jäi sille tielleen vieden mukanaan kaikki perheen säästöt", herra Andersson kertoi matalalla äänellä, kun herra Eklöfin äiti oli poistunut tuvasta hakemaan vettä ja olimme jääneet kahden kesken.

"Lars on isänsä häipymisen jälkeen pitänyt huolta perheestään. Minä kunnioitan häntä suuresti siitä", herra Andersson sanoi hymyillen. "Hänellä on hyvä sydän", tokaisin hiljaa ja katselin ikkunan läpi, kuinka herra Eklöf nikkaroi keskittyneesti vanhaa polkupyörää vajan nurkalla.

Hän tuskin tiesi, kuinka komealta näyttikään sillä hetkellä.

"Anteeksi julkeuteni, mutta ainakin tuosta katseesta päätellen te taidatte rakastaa häntä", herra Andersson sanoi ystävällisesti ja loi minuun tutkivan katseen. Hätkähdin hiukan mutta huokaisin lopulta: "Niin minä tosiaan taidan."