Päivistä jolloin me oltiin Jumala ja Saatana meidän paras kaveri. Pettymyksistä, joita oltiin liian kovia itkemään paremmiksi. Tarina eksyksissä olemisesta, menneisyydestä irrottautumisen vaikeudesta.
Tommy Krivec on lähiönsä tuttu naama, joka kampp...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
En ollut koskaan varsin huolissani omasta kuolemastani. Mikä on sinänsä huvittavaa, kun otti huomioon miten se velloi pitkin näitä katuja, ja miten hengitimme sitä sisuksiimme hapen sijasta. Ei meidän tarvinnut katsoa iltauutisia, meidän tarvitsi vain avata ulko-ovi, ja välillä se murtautui sisään kutsumatta. Lopulta me sisustimme sen hedelmillä kotimmekin. Uurnilla, mustavalkokuvilla liian nuorena poistuneista lapsista ja vanhemmista.
Käytin huuliani naisen poskea vasten, kun se piti kättänsä rintakehälläni, kapeat sormet heikosti takertuen paitaan. Iho oli haurasta paperia, harmaata ja halkeilevaa. Nivelten luut näyttivät pullistelevan sen lävitse. "Hazel." Siitä ei aina tiennyt missä se oli henkisesti. "Onko sinulla minulle mitään?" Naisen käsi kävi laiskasti etumuksellani, kun se tunnusteli farkkujen taskuja toiveikkaana. Hymähdin. Ainoa hetki, kun sen silmissä näkyi pilke jostain aidosta tunteesta.
"Kuule...Hazel." Laskin käteni sen hartioille, jotka olivat huomattavasti omiani matalammalla. "Oot auki jo valmiiksi", kerroin. Hazel tiesi kyllä, eri asia halusiko se sitä muistaa. "Parisen kymppiä korkeintaan." Hazel yritti vetää itseään lähemmäs, mitä en varsinaisesti estellyt. Meillä oli jokseenkin molemminpuolinen yhteisymmärrys siitä miten hommat toimivat, mutta silti se jaksoi yrittää. En tiedä oliko siitä tullut jo meidän kahden välinen sisäpiirivitsi, se yritti lemmiskelypuheillaan päästä kuin koira veräjästä samalla kun minä seisoin kuin mikäkin portinvartija paikoillani kunnes toinen kyllästyi pelleilyyn. Ei meistä tosin kumpikaan koskaan nauranut. "Lähemmäs sata", korjasin. "Ainakin." "Saat ne kyllä, älä huoli Tommy-kulta." Olin sanonut sille nimittelystä useastikin alussa, mutta annoin asian olla. Hazel ja minä ei oltu kumppaneita, eikä koskaan tultaisikaan olemaan. Ei nainenkaan niin ajatellut, mutta se oli vain pinttynyt tapa Hazelin osalta, minkä se oli kerran oppinut ja päättänyt toimivaksi jonkun aikaisemman myyjän takia. Se oli itseäni huomattavasti vanhempi, vuoroin päihteiden käytön riuduttama, milloin turvottama, ja säälin sitä ja sen vahinkolasta niin paljon, että katsoin sen velkoja sormien välistä sen mitä oli mahdollista. Sekin oli elänyt täällä koko elämänsä, ja ikää siltä löytyi jo sen verran, että sen kohtalo alkoi olla taputeltu. Sääli, sillä tavallaan pidin siitä. Se peruutti kauemmaksi, kun ei saanutkaan haluamaansa helpotusta oloonsa. "Sano terveisiä äidillesi." Mietin oliko sen tarkoitus olla jokin isku vyön alle, mutta en nähnyt naisen ilmeessä pahuutta. Nyökkäsin sille, vaikka tuskin tulin niitä eteenpäin lähettämään. Äiti pelasti aikoinaan Hazelin soittamalla hätänumeroon, ja teon jälkeen se oli nostettu kultajalustalle heti Kristuksen viereen seinähyllylle. Täällä osattiin valikoida juuri ne palat kustakin asiasta mikä miellytti, oli se kuinka ironista tahansa. Samaa kirjahyllyä saattoi hyvinkin koristaa Raamattu ja Anarkistin keittokirja. Hieroin otsaani, ja yritin koota ajatukseni.
Äidillä oli mennyt yli puolet elämästään siihen, että se oli ollut vuoroin raskaana ja vuoroin yrittämässä päästä kuiville milloin mistäkin. Tosin en usko sen olleen 100% kuivilla missään vaiheessa. Nyt kun se oli vankilassa, sillä meni jopa hyvin, se kertoi nähneensä Jeesuksen viime kerralla. En kehdannut edes sanoa, että äiti hei, olet vähän psykoottinen, kun se vaikutti kerrankin niin onnelliselta. On se aina ollut myötämielinen uskonnoille ja salaliittoteorioille, mutta tämä oli jo vähän liikaa. Seuraavalla vierailulla se saattoi olla puhumatta asiasta lainkaan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja huiskautti vain kättä jos satuit kysymään asioista, mitä edellisellä kerralla se oli paasannut.
Väistämättäkin sitä mietti, että mitä helvettiä vanhempien päässä oli liikkunut, kun olivat hommanneet liudan muksuja, kun eivät osanneet huolehtia edes itsestään. Ne oli lähes viisikymppisiä, ja tajusin vasta myöhemmin, että nehän on ollut ihan lapsia saadessaan meidät riesakseen. Ehkä sen takia en osannut koskaan olla vihainen siitä, mihin se ohjasi omankin elämäni. Niin se vain meni täällä. Äiti kertoi meille aina pienenä tarinaa miten me muutettaisiin jonnekin Ranskan maaseudulle, missä olisi viiniköynnöksiä ja kauniita vuoria siintäisi vettä vasten, mutta se nyt oli niitä sen omia houreita. Isäkin katsoi sitä niinä hetkinä syyttävästi, sillä mikä oikeus oli istuttaa meidän ajatuksiin toiveita, jotka eivät koskaan tulisi toteen. Ne oli ihan hauskoja tarinoita kyllä.
Tarinat ja alunperinkin utopistiset haaveet ulkomaista loppui viimeistään siinä vaiheessa, kun laskin veljen kasvot käsistäni. Kun se kuoli. Sen jälkeen musta on tuntunut, etten halua pitää kenenkään kasvoja sillä tavalla, etten ole valmis menettämään ketään toista. Muistan miten sen pää oli tuntunut niin painavalta, ja miten omat käsivarret oli liian ohuet kannattelemaan sitä koko menetystä. Olin halunnut viedä sen sieltä pois, ettei sen viimeiset kuvat olisi olleet teräväpiirteiset tiiliseinät, joiden väri pakeni vaatteisiin ja ihoon mikäli satuit kävelemään liian läheltä, sekä maassa makaavat pizzalaatikot, joita täplitti rasvaläntit. Se oli tärkeämpää mulle kuin sille. Kadut oli kuitenkin sen koti, siellä se syntyi ja sinne se jäi.
Haaskausta, niin äiti aina sanoi. Sitä Sierra Ridge oli. Haaskausta.
