Aseveljet

8.

Tasha oli harmistunut, ettei ollut kerennyt jutella juhlissaan, ja vaati että tulisin käymään joku päivä paremmalla ajalla nyt kun mun ei tarvinnut olla kykkimässä kaduilla päivittäin. En tiennyt mitä pettymistä siinä oli, sillä Tasha juoksi bileissä edestakaisin seurueesta toiseen silminnähden nauttien siitä. Mun seurani oli suoraan sanottuna sama asia kuin olisi jutellut pahviukolle. Etenkin pössyteltyään se menetti ajantajun, ja sanat kupli yli kaikkien muiden, eikä se kyllä edes tajunnut etten aina edes kuunnellut tai vastannut sille. Aikoinaan se oli niitä kympin tyttöjä, kunnes se omien sanojensa mukaan halusi olla joku muu, jolla oli hauskaa. En tiedä miksi se koki kympin tyttönä olemisen hankalana, mutta sen jälkeen se kuskasi perheen viinaksia kouluun taskumatissa, ja alkoi käydä tasaisin väliajoin kansliassa puhuteltavana. Olin silloin neljäntoista, Tasha vuoden nuorempi ja muistan edelleen kuinka se leuka pystyssä uhosi koulun sateen kastelemaan seinään nojaten, ettei vittu varmasti enää ikinä aio mennä jollekin vitun tanssitunnille. Ajattelin aina, että sillä oli joku muukin syy olla menemättä, kuin vain kyllästyminen tanssiin, niin sisukkaasti ne sanat se sanoi. Epäilin sen johtuvan opettajasta, jota se haukkui sairaaksi pervoksi. Maassa oli sylkeä ja tupakantumppeja. Muistan myös sen miten Tashan farkkujen väri oli paennut vaaleisiin kenkiin, värjäten ne sinertäviksi. Vasta nyt mietin, kuinka paljon Tasha oli muuttunut ajan kuluessa.
"Tunnet sä sen Flacon?" se nuolaisi sormistaan dippiä. Yritin esittää, ettei pelkän miehen nimen kuuleminen saanut mua ärsyyntymään.
"En."
Tasha vilkuili merkitsevästi. "Sä tiedät mitä ajan takaa."
Huokaisin. Katsoin sitä ilmeellä, ettei se voinut olla tosissaan. Tästäkö se oli halunnut jutella?
"Ei ole varattu mun käsittääkseni jos se nyt oli se asia mikä sua kiinnostaa."
Tätä oli jatkunut sen jälkeen, kun Tasha oli omalta osaltaan todennut, ettei musta saa sopivaa kumppania. En ollut riittävän intohimoinen sille, joten sen sijaan toimin sen epävirallisena tiedonantajana niistä miehistä, joista se sattui syystä tai toisesta olla kiinnostunut. Yleensä juuri sellaisista miehistä, joista näit, ettei juttu tulisi kestämään kauaa. Flacon kaltaisia miehiä tosin Sierra Ridgessä harvoin näkyi, joten olihan se vaihtelua Tashallekin.
"Kiitos", se myhäili, itseensä tyytyväisenä. "Otatko sipsiä?"
"Ootte jutellut enemmänkin?" kysyin, kieltäytyen perunalastuista. Viimeisenä halusin jutella Flacosta naisen kanssa, josta joskus olisin toivonut enemmän kuin vain ystävää.
"Jotain pientä."
"Olit kuulemma kertonut mun olevan paska suutelemaan?" kysyin huvittuneena.
"Harmittaako?" Tasha nauroi.
"Ei."
"Miksi sä et pidä siitä?" se kohensi istuma-asentoaan.
"Se ei kuulu tänne."
"Juurihan sä sanoit ettet tunne sitä", se muistutti. Yksi lastu putosi sen kädestä lattialle, mutta nainen vain vilkaisi lattian suuntaan ja antoi asian olla.
"En tunnekaan, mä en vain luota siihen."
Musta tuntui, että häiriinnyin maassa makavaasta perunalastusta Tashankin puolesta, enkä voinut olla vilkaisematta sitä sanojeni lomassa.
"Tommy sä olit joskus yks rennoimmista henkilöistä mitä tiesin. Nyt oot vaan - oot vaan - en ees osaa sanoa. Sä et ole koskaan läsnä."
Niin se oli aiemminkin sanonut.
"Onko sulla muuta sanottavaa kuin toi sun "shit happens" ilmeesi vastaukseksi?" se kysyi muka hauskasti.
"Ei taida. Ja siitä kun mä olin rento ihminen on niin monta vuotta, että ehkä voisit alkaa hyväksyä, etten oo muuttumassa tästä mihinkään?"
"Relaisit vaan vähäsen."
Se oli viimeinen niitti. Nousin ylös, mikä sai Tashan papattamaan kuin se olisi ampunut sarjatulta.
"Tiedän, että sä kaipaat Jakobia. Moni kaipaa. Ja tiedän, ettei sulla oo ollut vanhempia tukena, mutta et sä loppuelämääs voi murjottaa. Enkä mä tiedä miltä tuntuu menettää veli, mutta mä tiedän millaista on kun ei vaan enää jaksa olla se henkilö kuka on."
"Oon ihan tyytyväinen itseeni, kiitti vaan."
"Oletko? Ihan oikeasti?"
"Aikalailla."
"Tiedätkö mitä? Mä en ole."
Näin sen olevan tosissaan. Se halusi, että ottaisin sanani takaisin, myöntäisin sen olevan oikeassa. Että musta tuntui kuin olisin jo kuollut, mutta unohtunut maapallolle, tai että vankkumaton luottamus ja rakkaus kuului vain hyväosaisille, vaikka samaan aikaan tiesin, että moni välitti. Hazel välitti omalla tavallaan. Tasha välitti ajoittain. Jax välitti oikeasti. Äiti saattoi välittää. Mutta mä en välittänyt juurikaan itsestäni.
"Harmi, sä olet kiva tyyppi", sanoin sen kaiken sijasta.
"Älä yritä harhauttaa mua kehulla."
"Ei, mä tarkotan sitä. Sä olit kiva tyyppi jo koulussa ja sä olet sitä edelleen, kaikista ei voi sanoa samaa."
Tasha nousi ylös ja pyyhki rasvan ja suolan kuorruttamat kädet housuihinsa. Sitten se kävi keittiössä täyttämässä vesilasinsa.
"Luuletko Flacon ajattelevan samoin kuin sä?" se kysyi kun palasi. Käskin sen kysyä mieheltä itseltään.
"Näin että puhuitte silloin täällä kaksin jotakin."
"En muista mitä puhuttiin, olin vähän pihalla", valehtelin.

-✧-

Hautuumaan rakennukset olivat aina muistuttaneet lapsuuden transformerseista. Heti edustalla olevan kappelin huippu kohosi teräväpiirteisenä yhtä harmaata taivasta kohti. Sinne oli piilotettuna paikallisten yhteiset salaisuudet kuin häpeäkin. Hyvä esimerkki tästä oli ollut löntystelijä-Nick, joka huolimatta nuoresta iästään aloitti itsensäpaljastelun hautuumaalla, ja suorastaan vaati alueen ylisuojelevia perheenisiä piiloutuneide aggressioineen toimimaan. Nuori mies löytyi kuolleeksi hakattuna kotoaan, ja vaikka tekijät kerskailivat teollaan pubeissa, ei kukaan lähtenyt solidaarisuuden nimissä asiasta kertomaan. Nickin nimi loattiin, ja tämän lyhyeksi jäänyt parikymppinen elämä unohdettiin. Niin meni Sierra Ridgen laki.

Hautuumaalla ja kirkon tuntumassa järjestettävät ohjatut kierroksetkin olivat yleinen vitsi, sillä kuka tahansa alueella asunut maallikko pystyi kertomaan huomattavasti mielenkiintoisempia tarinoita maahan kylvetyistä ihmisistä, mitä ulkopuoliset kesätyöläiset. Jakob vietiin samaiseen paikkaan viranomaisten maksamien hautajaisten päätteeksi, jotka järjestettiin vähäeleisesti suoraa krematorion yhteydessä, enkä vieläkään ollut täysin ymmärtänyt, että veljeni oli tuosta vain pölissyt alas hautuumaan muistopuutarhaan, sillä omasta hautapaikasta ei ollut tuolloin varaa maksaa. En tiedä mikseivät vanhempani halunneet hakea veljen tuhkia siroteltavaksi, eikä asiasta käyty ainakaan meidän lasten kuullen keskustelua. En koskaan ollut myöntänyt kenellekään, että alkuaikoina saatoin mennä tuntemattoman haudalle ja esittää kuin Jakob olisi haudattuna siihen. Tuolloin tuntui liian pahalta ajatella, ettei veli saanut edes omaa viimeistä leposijaa. Siellä minä sitten toisinaan tepastelin, sovitin askeleet kunnioittavasti hitaiksi muiden tapaan, kuin voidakseni jäädä pidemmäksi aikaa. En minä tullut sinne kyyneleitä tirauttamaan, mutta kukaan muukaan perheestä ei siellä vieraillut.

-✧-

Flaco selitti mulle parhaillaan kuvioiden muuttumisesta. Miten täytyisi siirtyä käyttämään sosiaalista mediaa, jonka kautta saavuttaa enemmän porukkaa, eikä vaan niitä samoja tuttuja asiakkaita. Puhisin ärtymyksestä.
"Jaa että muksuilleko meinasit kaupata kamaa, häh?" kysyin. Siinä meni munkin rajani.
"No ei tietenkään!"
"Ja minkähän ikäistä porukkaa ajattelet sen sitten vetävän perässään?"
"Miten sua nyt yhtäkkiä kiinnostaa joittenkin tuntemattomien teinien vointi?" Flaco tiedusteli.
"No kyllä meilläkin joku moraali täytyy olla!" huudahdin.

Olin jokaista soluani myöten täynnä tätä kaupunkia. Tiesin, että pois pääsemiseksi oli kolme vaihtoehtoa, joista kaksi ensimmäistä vaativat jonkinmoista onnea matkaansa. Ensimmäinen oli työpaikan ansaitseminen toisesta kaupungista, joka ei aluksi kuulostanut hankalalta, kunnes tulit todenneeksi, että alueen monien muiden nuorten aikuisten tavoin olit kussut opiskelusi. Oli syy sitten periytyvässä huono-osaisuudessa, köyhyydessä tai omaksutussa negatiivisessa suhtautumisessa opiskeluun. Lahjakkaimmat olivat lähteneet jo peruskoulun käytyään opiskelemaan muualle joko ansaitun rahan tai fiksuutensa turvin. Toinen vaihtoehto oli rakkauden löytäminen ja sen perässä muuttaminen. Elämän perustaminen jonnekin toisaalle, missä saattoi kuvitella unohtaneensa kotikatunsa vierekkäiset röttelöt, joiden varrelle kerääntyi roskapussien muodostamia kohoilevia mättäitä, kun jätehuollosta pyrittiin säästämään jokainen pennonen, eikä kuskeja näkynyt useisiin viikkoihin. Tätä vaihtoehtoa haikaili moni, mutta alue tuntui saastuttavan siellä kasvaneiden mieletkin niin, että tasapainoisen suhteen perustaminen näyttäytyi monille liian haastavana tehtävänä. Parhaiten pärjättiin toisen itsensä kaltaisen kanssa, jolle perus arkiaskareet tuottivat yhtälailla haastetta. Kolmas oli yksinkertaisesti menehtyminen, jonka jälkeen olit ikuisesti kaupungin oma.

Flaco yritti kääntää pääni, maanitella, että mitä jos edes antaisin mahdollisuuden sen ajatukselle. Kokeiltaisiin edes ja saattaisi olla että me molemmat tienattaisiin itsemme viimein ulos tästä kaupungista. Se oli visionääri, kun itse näin vain uhkakuvia kaikessa uudessa ja epävarmassa. 
"Kai sä tiedät, että vaikket oo samaa mieltä niin tää muutos tapahtuu joka tapauksessa?" Flaco kysyi.
Heitin sille tympääntyneen katseen, jonka jälkeen se viimein luovutti.
"Ai niin, mitä se viikonloppuinen muuten oli?"
"Olin liian päissäni että muistaisin", sanoin sillekin. Muistin kyllä, mutten aikonut kertoa siitä, miten laskuhuumassa olin itkenyt sängyn tyynyn niin läpimäräksi, etten kyennyt enää nukkumaan sillä sinä yönä. Tai että seinässä oli nyt nyrkin mentävä murtuma, ja rystysissä häilyvä todistusaineisto siitä. Eikä murtuma ollut vain seinässä fyysisenä todisteena, vaan myös mielessä.
"Meidän pitää  hakea ne velat siltä pojulta... Jos enää sitäkään muistat", Flaco sanoi.
"Mä hoidan kyllä työni", muistutin. "Se ei koskaan oo ollut ongelma."
"Hyvä niin."