Päivistä jolloin me oltiin Jumala ja Saatana meidän paras kaveri. Pettymyksistä, joita oltiin liian kovia itkemään paremmiksi. Tarina eksyksissä olemisesta, menneisyydestä irrottautumisen vaikeudesta.
Tommy Krivec on lähiönsä tuttu naama, joka kampp...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Istuimme Hazelin kanssa kerrostalon numero 17 edessä, sen samaisen, jossa aikoinaan yksi luokkalaisistani asui. En muistanut edes pojan sukunimeä enää, mutta muistin miten hän oli yksi niistä jotka kutsuivat kaikki luokkalaiset syntymäpäivilleen. Tai ei, hänen äitinsä kutsui. Muistan myös miten epämukavalta se oli tuntunut, en ollut tottunut sellaisiin syntymäpäiviin, joissa oli ilmapalloja ja paljon nauravia lapsia. Mutustimme luokkakavereiden kesken viinikumisia hedelmäkarkkeja kunnes oksensimme. Silloinkaan emme tainneet tuntea sanaa kohtuus.
Kysyin Hazelilta milloin oli hänen syntymäpäivänsä, muistelin että ne sijoittuivat kesään. Olin oikeassa. "Miten aiot juhlia?" "Siitä en tiedä, mutta yhdestä asiasta olen varma..." Hazel vaihtoi kiviportaalla istuma-asentoaan. Hän ei voinut istua pitkiä aikoja paikoillaan, koska kroppaa kolotti niin, että toisinaan Hazel ajatteli olevansa Pompejin tuhon alle jäänyt kipsivalos. Hazelin kädet tärisivät hiukan, kun se sytytti savukettaan ja ranteessa olevat rannerenkaat helisivät liikkeen mukana toisiaan vasten. Kuulosti melkein kuin joku olisi kalisuttanut pieniä linnunluita. Sillä oli vanha, melkein haalistunut aurinko tatuoituna ranteeseen. Sillä tavoin sillä oli aina valo ja ilo matkassa. Ainakin omien sanojensa mukaan. "Tulen istumaan tällä kadulla koko lopun elämäni", Hazel sanoi sitten päättäväisesti, eteensä katsoen. "Onko se hyvä vai huono asia?" "Hyvä tietenkin. Rakastan tätä aluetta. Ei muualla osaisi ollakaan." Nyökkäsin, vaikka olin eri mieltä. "Eiköhän siihen tottuisi. Tähänkin on tottunut." "En minä. Osaisi edes kaupassa enää käydä, olen jo liian vanha." "Älä nyt hulluja puhu", hymähdin. Joskus Hazelille tuli päiviä ja viikkoja, jolloin se oli kuin eri ihminen. Surullinen ihminen. "Tommy-rakas, sanon aina, että hullu minä en ole. Paljon muuta, mutta hullu en." Sitten Hazel naurahti kuin olisi nuortunut viidellätoista vuodella: "Mutta kyllä minä vähän taidan olla. Eikö vain?" "Vain hyvällä tavalla", vakuutin. "Sitä pitäisi jo kuolla pois. Mutta sitä vaan keho jaksaa ja jaksaa, vaikka tuntuu ettei jaksa enää yhtään. Kai se ihminen on luotu selviämään." Hazel karisteli tupakkansa kiviportaaseen jalkojensa alla. "Kirottua", se sadatteli itselleen ja toi väkisin mieleen äitini. Hänkin kirosi monia asioita. "Niin se tekee, ja hyvä niin. Yksinäistä tässä olisi kykkiä", huomautin vilkaisten naiseen, joka raapi käsivarttansa. "Vaikutat siltä, että ennemminkin nauttisit siitä. Yksinolosta." "Joskus nautinkin." Hazel jupisi jotakin, ennen kuin kohotti taas ääntänsä: "Täkäläisten pitäisi puhua enemmän. Sinäkin olet tuollainen tuppisuu." Hazelilla oli taito saada ihmiset hymyilemään kritisoimalla heitä. Se tarkoitti hänelle välittämistä. "Tässä hommassa ei kuule pahemmin kannata puhua." Hazel mutisi myöntävästi, mutta yhdentekevää ja kaivoi taskustaan pienen läpinäkyvän, mutta sameaksi menneen nyssykän. Kiusallaan se heilutteli sitä naamani edessä. Katsoin vaivihkaa ympärillemme, mutta katu oli tyhjä, ihmiset jo töissä minimipalkkaduuneissaan tai nukkumassa aamun ohitse.
Vaikka Sierra Ridgessä poliisivoimilla ei ollut suurta fanijoukkoa, asui alueella kourallinen toiveikkaita, jotka halusivat tehdä asioita, joita nimittivät "alueen edistämiseksi" ja "imagon puhdistamiseksi". Alunperin suurin osa muutti sinne, koska halusi olla rauhassa, mutta nämä siveellisyystaistelijat olivat vallan halukkaita puhdistamaan alueen jokaisesta kioskin purkkavarkaasta lähtien.
