Päivistä jolloin me oltiin Jumala ja Saatana meidän paras kaveri. Pettymyksistä, joita oltiin liian kovia itkemään paremmiksi. Tarina eksyksissä olemisesta, menneisyydestä irrottautumisen vaikeudesta.
Tommy Krivec on lähiönsä tuttu naama, joka kampp...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Kesäinen ilta alkoi hiipua. Saatoin Hazelia kotiin, jossa se todennäköisesti kaatuisi vaan sänkyyn odottamaan seuraavaa fixiä. "Sinua ei ole näkynyt viime aikoina", se sanoi heti mut nähdessään. Tiesin sen ottavan asian puheeksi jossain vaiheessa. Ei se halunnut näyttää harmistustaan, mutta näytti kumminkin. Me oltiin tavattu melkein päivittäin viimeiset vuodet, mikä oli aivan naurettavaa verrattuna siihen, etten tavannut edes Jaxia yhtä usein vaikka se joskus kuppasi asunnossanikin. "No tää ei todennäkösesti kauaa kestä." Olin edelleen epävarma siitä, mitä minusta haluttiin ja kuka halusi. Hazel päästi ymmärtävän hymähdyksen. "Se Flaco on ihan herttainen, mutta kyllä minä silti sinusta pidän eniten, tiedäthän?" "Tietysti. Äläkä sitten ala ryppyilemään sille liikaa", varmistin. "Vähän saatan kokeilla, sinuakin piti alussa näpäyttää." Naurahdin muistikuvalle. Hazel oli totta tosiaan aloittaessani yrittänyt olla maksamatta ja heittäytynyt tarkoituksella hankalaksi, että pystyi testata olinko ihan tosissani. Lopulta se alkoi maksaa ihan mukisematta, ainakin jos sillä oli rahaa, kun tajusi ettei tyhjillä lupauksilla saanut mua katoamaankaan. "Se poika yrittää niin paljon, ettei siitä hyvää seuraa", Hazel varoitti. "Yrittää? Enkö minäkin sitten aloittaessa?" kysyin. "Et todellakaan, sinä olit yhtä nyrpeä kuin nykyisinkin. Se poika vaikuttaa liian onnelliselta ollakseen kadulla", se sanoi, ja tunsin miten itseäni varmaan yli parikymmentä senttiä lyhyempi nainen pisti heiveröiset sormensa omieni lomitse. En ollut nähnyt Hazelia hetkeen niin selvänä, joten annoin asian olla, ja jatkoin kävelyä käsi kädessä. Kaikkihan me jotain kosketusta kaivattiin, ja Hazelin maailmassa... Minunkin maailmassani ne hyvät kosketukset oli harvassa. "Olen aina halunnut pihalleni auringonkukkia", Hazel sanoi yhtäkkiä. "Liittyykö nekin iloon?" kysyin, vaikka keskityin seuraamaan kadun talojen tummia ikkunoita tietämättä mitä odotin niissä näkeväni. Kun en kuullut vastausta, katsoin Hazeliin, jonka kasvoilla oli vain levollinen, ehkä vähän väsynyt, mutta lämmin hymy. Ehkä se ajatteli auringonkukkapuutarhaa, kesäistä lämpöä iholla ja sitruunamehua. Sen silmät oli kiinni, ja se käveli eteenpäin vain käteeni tukeutuen. En kysynyt siltä kysymystä uudestaan, mutta Hazel puristi kättäni voimakkaammin.
Tulimme risteykseen, jossa nainen avasi silmät, pysähtyi ja katsoi kotia kohti. Huomasin, että portin saranat oli pettänyt aidasta. "Mun täytyy mennä, mutta tulen taas jutulle", lupasin, tällä kertaa tarkoittaen sitä. Mietin pitäisikö tarjoutua korjaamaan se portti, mutta päättelin, että se oli viimeisin asia mistä Hazel välitti. Oli kavereita, oli kumppaneita, sitten oli niitä, jotka ymmärsi sut kokonaan, läpikotaisin, kuin ne olisi kävelleet pitkin sun selkärankaa aina aivoihin saakka. Ilman, että sanoit yhtään mitään. Selvänä Hazelilla oli sellainen kyky lukea ihmisiä. "Minne olet menossa?" Hazel kysyi. "Töitä", kerroin. "Ei Tommy. Minne sinä olet menossa?" Hazel toisti. "Mitä sinä etsit? Olet aina menossa, muttet ole koskaan päässyt Sierra Ridgeä pidemmälle. Minne sinä haluat?" Hazel katsoi pää kallellaan, liian tietoisesti. Silloin kun se oli sekaisin, se ei lukenut jokaista äänensävyä ja elettä. Se näytti paljon pienemmältä mitä se todellisuudessa oli nuorena ollut, sen selkä oli menettänyt suoruutensa. Henkinen suoraselkäisyys oli kuitenkin tallella, vaikkei se menettänyt koskaan pilkettä silmäkulmassaan. Se piti edelleen kädestäni kiinni, vaikkakin löyhästi, ennen kuin oli pakko jatkaa matkaa.
